Ette te tainneet – oikeasti – koskaan pitää turva-alaa yhtään minään, ettehän?

(Kuva: Jari Kähkönen) Luuletko joskus jossain olleen "kaunis aikakausi",
jona eväät, avaimet ja vartiointivälineet olisi kannettu tälläisessä työhön
ilmoittautumispaikasta tekemispaikalle? Ei muuten ollut. Kuva on lavas-
tettu.

Pohdinnan alkuunpani – YLE:llä romanien patriarkaksi tunnustautuneen – mikkelinseutuisen Allan Valentinin käyttämä – äärivanhanhoillisuudessaan lähinnä 1960-luvun koulukodille lemahtava – yhteiskuntakelpoinen -sana. Pitikö yleisö oikeasti yksityistä turvallisuusala ikinä minään?

En minä koskaan mikään työväenjohtaja ollut – vain tilanteessa noussut satunnainen

(Kuva: Jari Kähkönen) En minä sitä karvalakkia tämän kuvan tähden ostanut; sattuipa
vain sopivasti kohdalle.

On vappuaatto ja oli Emilia Kujalan YLE-kolumni rakenteista; siispä päivän teksti on muisteleva itsearviointi vuosista, kun tuli yritettyä muuttaa niitä työväenjohtajana. Suurin haittani oli yksinuottinen ongelmanratkaisupyrkimys, minkä vuoksi en loppujenlopuksi tainnut olla sitä lainkaan.

Flanööri

(Kuva: Jari Kähkönen) Ei synny asuntoja eikä edes irtaimistovarastoa mokomaltakin
"kauppamiesten heimolta".

Välillä tämä tuppukyläelämä ottaa kovemmalle. Landepaukut ympärilläni ovat niin kirkonkyläläistä että, mutta silti he ovat samanlaisia erilaisuutta vihaavia kateita sisäsiittoisia umpimielijuntteja kuin ne metsän keskellä asuvatkin. Pelaavat täällä molempaa päätyä samanaikaisesti, koska voivat.

Minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta

(Kuva: Jari Kähkönen) Jälleennäkeminen 30 vuoden kuluttua.

Ihan sama olitko fiksu, hauska, fiksusti hauska vai hauskasti fiksu. Kuka tahansa kädellinen, jolla on internettiin yhdistävä päätelaite, voi ruveta nauramaan fiksuasi hauskana. Tai viskoa – onneksi kuitenkin vain virtuaalisesti – päällesi likaavaa-haisevaa protestina, koska pitikin hauskaasi (liian) fiksuna.

Ihmisen pääsy yhteyteen toisten kanssa on perustarve, jota toteutetaan myös kommunikoimalla niin livenä kuin virtuaalisestikin, mutta voi viulu kun piti sitten tulla elämään juuri minun eteeni. Onnen kaava on copy-delete-paste-publish, koska muuten suistutaan solvauksiin tai lisätään estolistalle; keskustelu ei selvitä eikä auta mitään.

Ei, nimittäin; on jo kyllin heitäkin, jotka eivät erota kirjoittajaa tekstistään eivätkä ihmistä verkkopreesensistään. Sikäli, jos oikeasti lukivat edes joka kolmannen rivinkään – ja senkin huonosti – pitänevät vielä näkemäänsä silkkana huvikseen järjestettynä esityksenä. Netti kun on täynnä eksyneitä sieluja sekä tietämättömyyttä.

"Ei eroteta kirjoittajaa tekstistä eikä ihmistä verkkopreesensistä. Jos lukivat joka kolmannenkaan rivin – ja senkin huonosti."

Siksi kai myös jonkun minulle oudon Koivu -nimisen jääkiekkoilijan avioero, josta iltapäivälehti kirjoitti; näemmä veti FB-kaverin nauramaan ex-vaimon luksuselämän loppua jutun verkkotyrkytyksen somelaahuksessa. Mokomasta en olisi eväänikään räväyttänyt, mutta kun seuraavan samanlaisen otsikossa oli minimipalkkatyö -sana.

Niinpä. Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voit valita joko olla siisti, käyttäytyvä ja motivoitu – kelvaten moiseen työhön – vai ruoka-apua saava (jos saat niin kauan kuin saat) työllistymiskelvoton? On siellä epäilemättä menestyjiäkin, mutta he ovat jossain tuolla eivätkä edes katso päin elleivät halua sinulta jotain.

Mitään vastaavaa olen nähnyt meidän maassamme viimeksi joskus 1990-luvun lamassa, kun luin välttämättömyydestä kotiimme haalatun ilmoituslehden enemmän itseäni kiinnostavia osioita. Esimerkiksi senssipalstalla haettiin seurustelukumppania, jonka piti olla – t-sana erikseen sanomalla sanoen – työtön.

"Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voi joko kelvata minimipalkkatyöhön tai olla ruoka-apua saava työllistymiskelvoton?"

Niin. Oli lehdessä sekin palsta, jolla joku keskieurooppalaisoletettu englantia kirjoittava postimöi fiktionaalisen journalistijärjestön virallisennäköisiä valokuvallisia ”pressikortteja”. En tiedä, että oliko oma pelastukseni ulkoinen vakuuttavuus, puhetaito vai ammattilaisen neuvo: tehkää talokohtaiset, jos niitä oikeasti tarvitsette.

Olinhan vain koulupoika, jolla oli huone. Sen merkittävin kaluste oli vaalea lastulevykirjoituspöytä, jossa oli tökköruskea roskalavalta pelastettu lisälevy, minkä päällä kirjoituskone nökötti. Kakkosena tuli keltainen ylijäämäarkistokaappi telakalta – pidin kameralaukkua alalaatikossaan – kynät+vihko+nauhuri olivat sivutaskussa.

Minulla oli ja on yhä vain sanani. Ne, joita luullakseen sosiaalisesti lahjakkaat tai edes korkea-asteella vuorovaikutusammattiin opiskelleet kehuvat, pitkästyneet eli itsetuntovajaat tavikset irvailevat ja yksilöpsykopatologioidensa riivaamat solvaavat raivokkaasti. Oli miten oli; minä otan yhä neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

"Minulla oli ja on yhä vain sanani. Yksi kehuu, toinen irvailee ja kolmas raivoaa tähtensä. Sejasama. Ei uppoa."

Harvapa kyseenalaistajani on oikeasti halukas lähtemään tasaiselle; keskustelemaan selvittääksemme todet tiedot, taidot sekä kokemuksen. Kunhan nyt vain haluaa anonymiteetin ja virtuaalisuuden turvista koukkia, josko löytäisi pimityksen, alemmuudentunnon ynnä muun heikkouden hyödynnettäväksi.

Oman oikean henkilöllisyytensä ilmaiseminen ei käy. On liioin turha toivoa yhteistä matkaa Kansallisarkiston toimipisteeseen vuosikertakirjoja katsomaan, koska mokoma ei sitoudu mihinkään eikä kohtaa ihmistä ihmisenä. Kaltaisensa haluaa näet vain manipuloida; ensin juoksuttaa ja sitten nauraa kun toinen vahingoittaa itseään.

Vai on ottanut selvää? Joopajoo. Sitä väitettä ei ainakaan pysty todentamaan saadun informaation laadusta päättäen. Mokomakin ”diktaattorin syrjäyttäjä” kuvittelee olevansa joukon suojassa piilevä naamiosankari; kuiskaavansa ratkaisevan hävyttömyyden juuri oikealla hetkellä. Tiedän. Olen lukenut tästä ilmiöstä kirjallisuudesta.

"Harvapa kyseenalaistaja on halukas ilmaisemaan oikean henkilöllisyytensä, tulemaan tasaiselle ja tekemään mitään."

No, entäpä sitten id:tään talon kaulanauhassa sekä kahta kulkulätkää ja kolmea mekaanista avainta nipussa roikottavat – nuo oletuskeskiluokkaiset – vailla harmainta aavistustakaan mitä prekaari kokee kulkiessaan rajua polkuaan yksin? Mitä on välistäveto tai miltä tuntuu saada ihan selvä yhdensormentervehdys sähköpostitse.

Turha vahtia kameralaukun saumapölyä, akkujen latinkia tai sitä löytyykö salkusta aina vähintään kaksi toimivaa kynää. Ei ole takeita löytämisestä eikä varmuutta löydetyn hyödyntämisestä. Mitä jos viestiisi ei koskaan vastata, ”juttu on jo tehty” tai kotona nukkunut uutispäällikkö käskee vain tyynesti soittamaan päivällä uudestaan?

Eikä ole sattumaa sekään, että julkkikset tuhatpäisillä someyleisöllään tekevät tänään kirjoja – ennen ei välttämättä olisi löytynyt edes ketään kuin olisi naputtanut niteen tämän nimiin sanan fyysisessä mielessä. Maailma; se on siis yhäkin suulaita kaikentietäjiä täysi, mutta silti minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

Kovimmin huutavan tasavalta

(Kuva: Jari Kähkönen) Kun kulttuurisodassa enemmän vähemmän kaikki on pelkkää
poseeraamista, saattaa olennaisin kysymys taisteluun lähtiessä olla, että onko tänään
tumma vai vaalea päivä. Ollaanhan kuitenkin niin köyhiä, että kaikkia mahdollisia
värejä ei ole voitu hankkia.

Ajatukseni siemen oli Helsingin aikojeni taistelutoverin kommentti alemman keskiluokan tarpeesta uskoa säännöin luotuun oikeudenmukaisuuteen vs. oma prole-fatalismini. Sitä edistivät osaltaan myös omien, muita asioita käsitelleiden otsikkojensa alla Asta Leppä YLE:n netissä ja Kirkko&Kaupungin Naatus.

Koulutusalemmuudentuntoa viallisen yhteiskuntakäsityksen varjossa

Kyllä siinä taas YLE indoktrinoi aitokeskiluokkaista työnteon iloa koko väestöön niin tökerösti, että huh-huh – luulisi kuin ei Karl Marxia olisi koskaan ollutkaan – eikä yhteiskuntakäsitys terminä rekisteröisi enää mitään. Keskiluokan katoaminen – digitalisaatio – mutta käytännön elämän verrokkina siivooja, häh?

Pikkuporvarillisuus

(Kuva: Jari Kähkönen) Eletään viimeisiä hetkiä ennen poisheittämistään; en näet enää ollut agitaattori, joka levittää oikeaa sanomaa. Aika aikaansa kutakin.

Minä olen pienviljelijä-kodin ulkopuolista ammattityötä tehneiden syrjäkyläisten proletaaripojan poika. Tottakai olen kasvanut luokkatietoiseen ihmiskäsitykseen ja maailmankuvaan, jossa pikkuherroja sekä -pomoja halveksittiin avoimesti – ei niistä varsinaisistakaan kyllä silti tykätty – mutta kun he olivat aina niin etäisiä.

Nokian paperia pukkaa taas – kuinka käynee nyt – yksilöiden ajassa?

                  Tämän kun bloggasin; ylläoleva Robert Wyattin Age of self 

                  soi samalla mielessäni. Video: Youtube.

Ette taida muistaa 90-luvun lamaa sekä Nokian Paperia, paperitehdasta, jonka johto koetti onnistumatta ottaa ensin tylytys- ja sitten selitysvoiton koko suomalaisesta työmarkkinajärjestelmästä? Tapaus palautui mieleeni, kun reilun viikon kuumana ollutta Keitele Groupin asiaa katselen.

Loputon ihmisarvon metsästys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Synnyin työväenluokkaan ja ehdin olla proletaari parikymmentä vuotta kaikkinensa ennenkuin tulin hät’hätää elämänsyrjässä kiinni roikkuvaksi prekaariksi. Ah, kuinka monasti mielestään paremmintietävät ovatkaan yrittäneet määritellä tietoni tai kokemukseni puolestani – pyytämättä.

En minä ainakaan olisi antanut sitä Jopoa pois

Ylen oikeustoimittaja Päivi Happonen bloggasi huijarin omastatunnosta kärkenä yksilön epäoikeudenmukaisuuskokemus, kun polkupyöräkauppaa tehdessä meni niin rahat kuin omaisuusesinekin – kieroudella. Tälläistä kuviota veivaavat ovat myönnettävästi ovelia. Mitä siis olisi pitänyt tehdä?

Henkisestä itsepuolustuksesta, eli, mitä tehdä, jos päällesi rynnitään somessa

(Kuva: Jari Kähkönen) Useaa hommaa pitää taitaa vähän
kotitarpeiksi, vaikka se toisaalla on jo jonkun leipätyötä.

Vaikka kaikille ei ole puhujuutta tai kirjoittajuutta suotu; heidänkin on osattava toimia päällerynnimistilanteissa, koska niin paljon inhmillisestä elämästä tapahtuu nykyään netissä. Ajattele näin; on useita hommia, joita jokainen taitaa vähän kotitarpeiksi, vaikka toisaalla sama on jo jonkun leipätyö.

Vaikeasti kerrottavia tarinoita

(Kuva: Jari Kähkönen)

Inspiroiduin kolmiosaisesta Hassan Zubier-dokumentistä, jota YLE esitti tänä syksynä. Länsimainen sivistys toimii  niin, että luullaan jonkin oikeasti tietävän voivan heti vaivoitta opettaa asian toiselle. Näin luin Hobbesin Leviathanista. Avoimessa yhteiskunnassa Popper arvosteli ilmiötä järjen hirmuvallaksi.

Saat mitä saat ja se on mitä on – sellainen on ihmisluonto

Olin juuri kaupasta palanneena lakannut nauramasta Varustelekan jumalattoman hauskaa coputtamista hollantilaisesta paitaylläristä, kun kuuntelin Novan Retroperjantai 2.0:aa; DJ Matti Airaksinen ei saattanut soittaa tulevalle alokkaalle Raptorin Armeijaa. Siispä inspiroiduin ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta.

Halla-aholaisessa ”terveessä tasapainossa” ei ole mitään tervettä

(Kuva: Jari Kähkönen)

STT uutisoi Jussi Halla-ahon puheesta Perussuomalaisten puoluevaltuuston kokouksessa. Voihan hyvä tavaton tätä ihmisvihan, ulkomaalaispelon sekä käskytyskapitalismin rynnistystä. Kuinka yksikään työläinen saattaa häntä tai puoluettaan äänestää? Edes kaunaiset tai eksyneetkään.

Vetelys vs ylisuorittaja; muutako ei voi olla?

(Kuva: Jari Kähkönen) Leikin tässä omaksi huvituksekseni sekä mielenvirkeydeksekseni
lehtikuvaajaa 24h seurantareportaasikeikalla; vaikka oikeasti kävin muissa töissä, joissa
en tehnyt journalismia aikapalkkani ynnä etujeni(heh-heh) eteen. Fiktionaalinen
kotimatkalainen katsoo siis yövuorosta päästyään kaamoksenaikaista aamuruuhkaa
bussipysäkiltä.

Olen merkinnyt pöytälaatikkoni A 6 avolehtiön nyt jo yksisivuiseksi kauhtuneeseen jämään, että kirjoitan työläisidentiteetistä. Sen omistajuus on kiistanalainen, kuumimpana käydään otsikkoni kahtiajaosta; kiero määrittelyvalta saattaa siis näin jopa riistää työläiseltä oikeuden omaan minuuteen tykkänään.

Kun tämä on edelleenkin luokkayhteiskunta

(Kuva: Jari Kähkönen) Sattumalta kuvattu liikkuvan lakkovahdin isku, jolla vastustettiin
työehtodumppausta vuokratyöllä. Muistaakseni.

Ollessamme matkalla tai odottamassa, kun kameralaukku oli kiinni, digisanelin näppäinlukossa eikä kädessäkään ollut vihkoa eikä kynää; kuulin usein raavailta työläismiehiltä sangen karuja sanoja työterveyshuollosta. Tämä muistui mieleen, kun luin Raisa Omaheimon kolumnin YLE:n nettisivuilta.

Luuloliberaali ajaa feikkihyvinvointivaltiota

(Kuva: Jari Kähkönen) Aloitekyvyttömyydessä huonotkin ideat kukkivat; sitä kokoomuslainen irtiotto esittää, ei mitään muuta. Luovutusvoittoa niiden ei ainakaan pidä saada.

No, eilenpä kuultiin lisää varapuheenjohtajapyrkijä ja kansanedustaja Elina Lepomäen(kok) ihanneyhteiskunnasta. Sieltä tuli antikollektivistista ja -universalistista julistusta, joka ei ole hyvinvointivaltiodenialismia kummenpaa. Luuloliberaali ajaa feikkihyvinvointivaltiota.

Vartijan ja järjestyksenvalvojan yhteiskunnallinen asema

Tänä korona-aikana ruuduntöllötystä riittää, joten tuli ilmeisesti vahingossa tehtyä muuan menneitä mieleen palauttanut googlehaku. Mistä se taas johtuikaan, että kuka hyvänsä vartijan tai järjestyksenvalvojan työssään näkevä luulee heti tietävänsä kaiken heistä? Siinäpä blogitekstin itu.

Antakaa kun miekin huuan, mieki oon somessa

Vain melkolailla pihallaoleva yksilö voi enää kuvitella älyttävänsä toisen viemään lukemansa lehden takaisin kirjaston telineeseen; kysyy mukaovelasti:"Tarviitsie tätä?" Johan olisi maailma mallillaan, jos en jo päälle neljäkymppisenä sitä tajuaisi; vastaan viileästi:"En juuri nyt." Sitten jatkoin toimintaani siitä mihin jäin.