Ette te tainneet – oikeasti – koskaan pitää turva-alaa yhtään minään, ettehän?

(Kuva: Jari Kähkönen) Luuletko joskus jossain olleen "kaunis aikakausi",
jona eväät, avaimet ja vartiointivälineet olisi kannettu tälläisessä työhön
ilmoittautumispaikasta tekemispaikalle? Ei muuten ollut. Kuva on lavas-
tettu.

Pohdinnan alkuunpani – YLE:llä romanien patriarkaksi tunnustautuneen – mikkelinseutuisen Allan Valentinin käyttämä – äärivanhanhoillisuudessaan lähinnä 1960-luvun koulukodille lemahtava – yhteiskuntakelpoinen -sana. Pitikö yleisö oikeasti yksityistä turvallisuusala ikinä minään?

Avarnin skandaali oli hävettävä muistutus toden edistyksen vähyydestä. Iso Omena oli hirveä tragedia ja sadan vuoden häväistys – kenenkään ei koskaan pitäisi kuolla järjestystä ylläpitävän henkilön käsiin eikä etenkään niiden kautta. Mutta samalla; hyväksy totuus: se on työn ihmisläheisyys sekä pakko- ja voimakeinojen käyttö.

Voisi ymmärtää, että kulttuurisodan röyhkeyttämät netissä maleksivat tulottomat suustaan holtittomat turhakkeet enimmin solvaavat vartijoita ja järjestyksenvalvojia; heihinhän reaalimaailmassakin kontrolli kovimmin kajoaa. Mutta mitä ajattelevat perinnetyöväen- sekä -keskiluokkien alati vain enemmän haihtuvat rivit?

"Ymmärtää, että turhakkeet solvaavat enimmin, mutta mitä ajattelevat haihtuvat perinnetyöväen- ja -keskiluokat?"

Ajattelen, että eiväthän ne oikeasti tainneet koskaan vartijoita ja järjestyksenvalvojia minään pitää. Puristivatpa vain konformismipäissään pierut pöksyihinsä, sillä lähivuosikymmenethän olivat onnistuneen toimivan liberaalin demokraattisen Suomen kehityksen huippu – kansalaisetkin kun olivat niin onnellisia, sanottiin.

Todellisuudessa perinnetyöväen- ja -keskiluokat eivät oikeasti koskaan hyväksyneet järjestystä ylläpitäviä henkilöitä niin syvästi, että olisivat samaistuneet heihin tai voineet nähdä oman lapsensa sillä tarkoitetuissa ammateissa. Oltiin yksilöiden yhteiskunnassa, mutta kyllin erillään, jottei ollut syytä suoltaa vihaansa ulos.

Tultiin eläneeksi yhteiskunnallista tilannetta, jossa oli aihetta uskoa auktorisoidulle turva-alalle olevan lupansa, hyväksyntänsä, valvontansa ja viimeisimpänä myös tutkintonsa; kaikkea ei tosin tiedetty, koskei tarvinnut. Luotettiin vain asioiden olevan silti kunnossa, koska ne kuitenkin olivat jonkun vastuulla.

"Kaikkea yksityisestä turvallisuusalasta ei tosin tiedetty – ei tarvinnutkaan, – koska asiat olivat kuitenkin jonkun vastuulla."

Vaan sentenniaalin aattona perse repesi näyttävimmällä mahdollisella tavalla ja paikassa – kuusi julkisen liikenteen järjestyksenvalvojaa lähti jouluna tutkintavangeiksi töissä tehtyjen rikosten vuoksi. Heitä tuli sekä meni, kunnes pahin tapahtui loppiaisena – ihminen kuoli käsiin, jälkiviisaudessa tyhjän takia.

Rytissyt oli toki jo aiemminkin, sillä yksittäisiä ongelmatilanteita oli ollut säännöllisesti, sekä YLE Svenskalla oli ollut se vaille huomiota jäänyt juttunsa etnisestä profiloinnista. Mutta nyt halukas sydämellisen yhteisymmärryksen teeskentely oli loppu, julkipuhujat aina Radio Suomen Pyöreää pöytää myöden tahtoivat turva-alalta vain nöyryyttä.

Alettiin todella röyhkeästi koetella turva-alan kenttäväkeä – milloin hävyttömyyksiä ei enää viileästi kuunneltaisi vaan ääntäjä hiljennetään tavalla tai toisella. Ei ole helppoa – vallitsi alimiehitys, niin kutsutut valtuudet ovat oikeasti vain toisin kodifioituja vastuuvapaus- ja anteeksiantoperusteita, sekä varusteetkin pahasti jälkeenjääneitä.

"Silloin halukas sydämellisen yhteisymmärryksen teeskentely loppui: turva-alalta haluttiin enää nöyryyttä."

Onhan alalla totisesti ongelmansa; kyky tuottaa se turvallisuus mistä muka maksetaan on jossain häilyvän ja huonon välissä, koulutus on olemassa vaan silti aina kaikessa mennään minimitunnein eikä parempaan tulevaisuuteen usko kukaan. Miksi siis marginaalihahmot eivät räävi sekä valtaväestö halveksu?

Nolo totuus on, että yksityiset turvallisuuspalvelut ovat yhteiskunnassa pelkkä kuluerä ja hallittava riski – välttämätön paha. Pitää olla, mutta vuoksensa tehdään aina vain vähin mahdollinen, jotteivät palveluita tuottavat ihmiset ole suoranaisesti hengenvaarassa eivätkä joudu tulojen vähyyttään sosiaaliasiakkaiksi.

Vaan; millaiset suorittajat, sellaiset ovat kouluttajat, pomot, ostajat ja valvojatkin. Ne lähtöjään normaalit ketkä elämänalalle tietämättömyyksissään eksyvät, löytävät kyllä sieltä itse pois. Samoin on myös satunnaisten huippuosaajien laita – näin murheellisissa oloissa näet hyvä ei ikinä pysy eikä periydy – loppusumma on aina nolla.

"Näin murheellisissa oloissa näet hyvä ei ikinä pysy eikä etenkään periydy – loppusumma on aina nolla."

Sitä minä tässä vain bloggaan, että onko yksityinen turvallisuusala pohjimmiltaan vain kahdensuuntainen varoittava esimerkki? Resupekat älkööt rellestäkö ja luullakseen olevat tai toivoakseen tulevat hoitakoon asiansa – muuten korjataan kovakouraisesti pois eli loistava tulevaisuus onkin jo pian takanasi.

Jos näin on, ei pidä yhtään ihmetellä kuinka lakiin on säädetty vain vähin mahdollinen määrä valtaa saadakseen sen käyttäjä röyhkeytymään toimimaan, vaikka soveltuvuus on arvoitus ja koulutus ontuu. Tai miksi työskennellään aina joko yksin eli ryhmätyö ei toimi ja välineetkin ovat ysärin vaiennutta vanhaa huutoa.

Siksi kustodiaalinen väkivalta voi koska tahansa roihahtaa liekkiin yksittäisessä toimeksiannossa, kohteessa tai vuorossa – edellytykset ovat olemassa alati, vähintäänkin uinuvina. Ja joku voi yhä kuolla vartijoiden sekä järjestyksenvalvojien käsiin, koska kukaan ei johda sekä koulutuksellinen ja taidollinen ammottava kuilu.

"Juuri siksi väkivallan perinne voi koska tahansa roihahtaa liekkiin uudestaan ja joku voi taas kuolla käsiin."

Sitä tosiaan luulisi, että asian vaatiminen olemattomasta saati ihmeiden tekeminen tyhjästä olisi nollatason järkeilyä, johon ei usko edes peruskoulupohjainen kokemusasiantuntija – aikuisesta koulutetusta ammattilaisesta puhumattakaan. Mutta juuri niin se vain taitaa yksityisen turva-alan suhteen olla.

Syyttömäksi uhriksi en tahdo sitä itseäänkään väittää. Turvallisuusala kilpailee kuoliaaksi, suostuu mihin tahansa, mielistelee viranomaisia silmänpalvojana ja halveksuu koulutusta. Vaan oliko se sitä jo alunperinkin vai seurasiko omaa etua vahingoittava strategia yhteiskunnan törkeästi sortavasta asenneilmapiiristä?

Molemmat pitäisi muuttaa, mutta nolo totuus lienee, jottei työväenluokka ikinä hyväksy turva-alaa riveihinsä eikä keskiluokkakaan tunnusta sen suoritetta tekemisen arvoiseksi työksi. Turva-ala taas toivoo hyvää palkkaa helppoa työtä hienoja leluja ja etenkin valtaa suorittamatta mitään – tyhjästä.

Se on niinkuin Buffalo Springfield jo aikanaan lauloi; jos kaikki ovat väärässä, niin kukaan ei silloin voi olla oikeassa.