No, yritä edes vaikuttaa sille kuin et törisisi joutavaa ja heittelisi verukkeita

Näyn kirjoittaneeni laatikonpohjalistaukseen ”aggressiivisuus” sekä ”ei ymmärrä” – oletan viitanneeni toisinaan kuulemiini tekosyihin, joilla vastaanottaja yritti muka olla ovela torjuessaan tekstin. Ikäänkuin verukkeensa ei olisi ollutkaan se sama vanha kuin aina – vaan myyntityöstä tuttu – ”vähän parempi”.

Mitä vikaa on sanoa suoraan ”ei kelpaa”? Tai tilaamatta ja maksua odottamatta lähetetyssä – kuten esimerkiksi yleisönosastokirjoituksissa – yksinkertaisesti vain painaa deleteä siirtyen seuraavaan. Hoidatahan sinä kuule omaa ammatti-identiteettiäsi tai teidän yrityskuvaanne jossain ihan muualla.

Falskiushan on ilmeistä. Vähän kuin kysyä Supossa koeajalta olevalta virkamiesoikeudellisen menettelyn kuulemisen viimeksi, että miltä sinusta tuntuisi jos virkasuhteesi puretaan. Eikö tämä ole jo niin rienaavaa, jotta kumma kun ei ala turpaanlyönti ja seuraa sisäinen hälytys?

"Hoidatahan sinä kuule omaa ammatti-identiteettiäsi tai teidän yrityskuvaanne jossain ihan muualla."

Muinainen yläasteen luokanvalvojani tapasi sanoa usein, että tuo selittää paljon, mutta ei anna anteeksi. Voit siis olla vain tiettyä mieltä tai hiljaa, kiinnostua tosiasiallisesta velvollisuudestasi et mistä huvittaa ja tärkeintähän on aina kuka sekä miten eikä mitä sanottiin. Sopeudutaan yhteisöön ylläpitäen vuorovaikutusta.

Totuus on nimittäin välillä aivan helvetin nolo. Suojaako turvallisuus paskahousuja hätääntymiseltä, kun jonain aamuna aivan kaikki ei sujunutkaan juuri kuten aina ennenkin; ja ahneita/kyynisiä nolostumiselta, kun kulissit huojuvat-rakoilevat törmätessään yhteen todellisuuden kanssa? Muistui näet mieleen muutama siipeilijä.

Tai mikä niin kutsuttu totuus edes on? Tätä taas sain aiheen pohtia, kun luin eräänkin kuukausipalkkaisen henksun ”kiittelemässä” harrasteellisen kulttuurilehden tekijänkappaleesta aika kaksimielisesti. Siinä kuulemma otettiin vapauksia faktojen suhteen, mutta eipä silti kertonut missä oli virhe eikä sitäkään mikä olisi ollut oikein.

"Luin henksusta kiittelemässä kulttuurilehden tekijänkappaleesta sangen kaksimielisesti –  faktoista naljaillen."

Kuinka siis yksi saa vouhottaa, mutta kun toinen suuttuu ja antaa samalla mitalla takaisin niin tämä onkin yht’äkkiä väärin? Kääntäen: älytöntä kuin muut naureksimassa johdollani historiallista Pääesikunnan tutkintaosastoa telekuuntelu- ja -valvontaoikeuksia peräämässä – eräs provosoitui siitä ”herrojen haukkumisena”.

Eiköhän kyse ole ihan vain siitä, että joillakuilla on valtaa vaan joillain ei ole, mutta sekopäissään ensinmainitut luulevat viimemainittujen velvollisuuden olevan vielä rakastaakin heitä. Johan on vallantäyteys mittaansa päässyt, jottemmä paremmin sano. Kai sitä nyt ihminen itse ja hänen tekonsa ovat vielä eri asioita?

Olisi nimittäin onnetonta, jos joku asettuu sosiaalisen roolin varjolla ihmisyyden yläpuolelle – vielä teeskennellen jotain mukajaloa puhuen ”velvollisuudesta”. Kuinka tämä enää eroaa arendtlaisesta pahuuden arkipäiväisyydestä? Miten se suhteutuu toimivan yhteiskunnan ydinarvoihin kuten demokratia ja oikeusvaltio?

"Eiköhän tässä ole kyse vain vallanpitäjän tavanomaisesta harhaluulosta, että häntä tulisi kaiken hyvän lisäksi myös rakastaa."

Kukaan kanssani tekemisiin joutuvahan nyt ei varmasti tätä(kään) tekstiä koskaan lue, mutta olkoot silti varoitetut virkkamasta seurassani ymmärtämättömyydestä aggressiivisuudesta tai provosoivuudesta. Mikä meni väärin ja kuinka se olisi tehty oikein, siinä viisaalle kyllin. Sano.

Sikäli; kun nyt on kyse viisaudestakaan, eikä oikeammin ottaen pyrkimyksestä saada minut livauttamaan jotain. Sen jälkeen sanotaan jylhästi ”ulos täältä”, löydetään työni marginalisoiva heikkous – ja niin naurettavalta kuin tämä ehkä nyt kuulostaakin – pyritään kaappaamaan idea/luonnos/mikäikinä itselleen.

Eikö olisi noloa, jos ilmaista tekstiä seurannut turha keskustelu perustuisi kahdensuuntaiseen nolouteen – pelätään tästä voivan tulla/tässä olevan jotain, muttei tahdottaisi joutua ”toiseksi lehdeksi” kuin sen julkaisee? Ikäänkuin peräkarjalassa ei muka tarpeessa täytettäisi palstoja myös viikkojavanhalla ennen toisaalla julkaistulla.

"Mikä meni väärin ja kuinka se olisi tehty oikein, siinä viisaalle kyllin. Sano. Sikäli, kun kyse nyt oli oikeasti viisaudesta."

Hahhahhaa. Muistuupa kuinka seisoin buutseissani sammareissani kauluspaidassani neuleessani toppatakissani huopahatussani salkku kädessä muuassa päätoimittajan huoneessa. Olin juuri antanut vastapuolelle käteen kaksi liuskaa suurliittokritiikkiä. Tuiskautti ensisanoikseen ”missäs muualla tämä on jo julkaistu”.

Ei oltu julkaistu vielä missään, mutta julkaistiin kyllä aikanaan tuossa lehdessä. Sitä minä näitä muka maanmainioita lakonisia kysymyksiä ja onelinereita muistellessani vain pohdin, että kuinka helkkarin vaikeaa on olla suora? Papukaijata joitain aivan tyhmiä verukeita kuin kirjaimellisesti veivaisi käyntiin tonnikakssatasta bensaladaa.

Niinno. Useinhan totuus sattuu ja suoruus loukkaa. Mitä sitten, kun ei tykätty toisesta edes sitä vähää, jotta voidaan olla joku aika keskenään tekemisissä; sijastaan pilkataan ivataan nauretaan häväistään tämä ihmisyyden ulkopuolelle? No, yritäpä sitä ennen edes vaikuttaa sille kuin et joutavaa töristen heittelisi verukkeita.