Yleisöä ei kiinnosta sinun oma napasi, puuhastelusi tai kuukausipalkkaisuutesi

Ovatko pohjoiskarjalaiset todellakin niin huonoja ihmisiä, että he ovat ansainneet tälläiset enimmäkseen omaan napaansa tuijottavat journalistit? Sitä jouduin pohtimaan, kun tällä viikolla Karjalan Heilin Aimo Salosen kolumnin ja Pielisjokiseudun Suvi Palosaaren pääkirjoituksen luin. Hoh-hoh-hoijaa.

Tulkeeko julkistilaa edes olla olemassakaan?

(Kuva: Jari Kähkönen) Ollaan kunnassa, jonka torin sähkökeskus ei ole lukossa ja tarhojen sekä koulujen pihoilla saa oleskella työaikojensa ulkopuolella.

Jos jokin paikka on yleisön käytettävissä, mutta siellä ei juuri yleisöä näy; seuraukset ovat pian ilmeiset kaikille. Järjestely ei yksinkertaisesti toimi ilman valvontaa; joko tarkoituksen toimittavat ihmiset omalla läsnäolollaan, esimerkillään ja harkinnallaan tai asialle pitää laittaa ammattilaiset.

Junttien laki

(Kuva: Jari Kähkönen) Se on natsitarra eikä mikään "vitsi".

Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä -teoksessa esitellään irvokkaan havainnollisesti Janten laki, jonka kootuimman ja parhaiten saatavilla olevan version tarjosi Wikiwand. Moinen johtui mieleeni, kun Facessa kaveri kävi sikäläisessä puskaradiossa vääntöä peltoautoharrastuksesta.

Olehan kuikuilematta, kyttäämättä ja mölähtelemättä

En ole turisti, ohikulkumatkalla enkä vasta kuntaan muuttanutkaan; itseasiassa asun täällä jo kymmenettä vuotta. Kaiken eniten kokemaani selittänee etten elä, ole, näytä tai ajattelekaan kuin täkäläiset ja omanlaisenani olen ajatellut pysyvänänikin. Olisivatpa vain kuikuilematta, kyttäämättä sekä mölähtelemättä.

Ei pidä jäädä tunnelmoimaan sinne Facebookin puskaradioryhmään

Joihinkin keskusteluihin on vain pakko puuttua, vaikkei ehkä kannattaisikaan. Tavallinen "puskaradioasiakas" on näet usein kuin uusseelantilainen merileijona. Kohdattaessa pitää joko kävellä rauhallisesti pois tai asettaa päiväreppu – kantoviilekkeistä roikottaen – itsesi ja niiden väliin, kun teet Sun Juttuusi.

Hätäkeskukseen soittamisen vaikeus, osa 2

Tämä on kaksiosaisen postaussarjan jälkimmäinen osa; ensimmäinen on täällä. Näinpä taas pari sellaista yksityishenkilöiden some-etsintäkuulutusta, että huh-huh. Yksi tapaus on satunnaista urbaania häirikköväkivaltaa ja toisessa on kerrottu julki asioita, jotka olisi tullut ymmärtää jättää vain omaksi tiedoksi.

Hätäkeskukseen soittamisen vaikeus, osa 1

Ymmärrän – jos syntyi pöllipinon päähän, ja sai kasvatusta yhden holkkitupakan verran; tällöin saattaa olla hyvin omaperäinen käsitys siitä mistä tulee soittaa hätäkeskukseen. Eikä siinä muuta, mutta kun ei enää eletä kylän säännöillä, joiden mukaan asiat sovitaan hiljaa keskenään, koska kaikki tuntevat kaikki.

Kontio-Ostari

(Kuva: Jari Kähkönen) Mestoilla Joensuussa.

Pielisjokiseudun päätoimittaja Suvi Palosaari kirjoitti männäviikon lehden pääkirjoituksessa, että kuntaan pitäisi saada asennemuutos, vertailla sen palveluelinkeinoja vastaaviin paikkoihin ja perustaa uusi ostoskeskus. Aloite ei ole puoliksikaan yhtä kelvoton kuin mille vaikuttaa.