Ei ole Kontiolahti mikään onnela ja karjalaisuudestakin löytyy pimeä puolensa

Maakuntalehti kertoi sunnuntaina Liisa Yli-Ketolan bylinellä, että kylässä on rasismin aiheuttamaa pelkoa ja painajaisessa elämisen kokemusta. Sitä en ihmettele yhtään, sillä tiedostanhan toki missä sekä keiden keskellä asun – jokainen täällä on elävinään erillistodellisuudessa ja toivoo ettei itseen osuisi.

En minä koskaan mikään työväenjohtaja ollut – vain tilanteessa noussut satunnainen

(Kuva: Jari Kähkönen) En minä sitä karvalakkia tämän kuvan tähden ostanut; sattuipa
vain sopivasti kohdalle.

On vappuaatto ja oli Emilia Kujalan YLE-kolumni rakenteista; siispä päivän teksti on muisteleva itsearviointi vuosista, kun tuli yritettyä muuttaa niitä työväenjohtajana. Suurin haittani oli yksinuottinen ongelmanratkaisupyrkimys, minkä vuoksi en loppujenlopuksi tainnut olla sitä lainkaan.

Älä ala sellaiseksi

(Kuva: Jari Kähkönen) Tarvekalu vai fleksailua, kas siinä pulma.

Olipa keskusteluntapainen, jossa maallikko rupesi jälleen kerran pälleilemään kanssani; yritti viedä ajatukseni toteutuksessa liiallisuuteen, jotta se muuttuisi naurettavaksi. Siitä johtui mieleen lukion kolmannen luokan äidinkielen opettajan viisaus, kun istuimme munkkikahvilla luokkaretkeläisten käytäväkioskilla.

Te olette tämän maailman aikuiset ja päätätte mitä siinä tapahtuu

(Kuva: Jari Kähkönen) Symbolikuva. Tiettävästi tällä kertaa ei puhuta kaksipyöräisistä ajoneuvoista.

Pennuilla on tänään kierteittäinen villitys hyppiä silmille. Häiriköivät yleisesti, huutelevat hävyttömyyksiä siihen puuttuneelle tai satunnaisellekin aikuiselle ja tekevät pientä ilkivaltaa. Asiasta saa kuulla jatkuvasti niin siellä kuin täälläkin, mutta jostain syystä keskustelut eivät koskaan johda mihinkään. Mikseivät?