Pieniä tarinoita; tarinoita, joilla on alku ja loppu – edes tarina, mihin kertoja ei itse huku

Näyn kirjoittaneen pöytälaatikkolistauksen avolehtiösivulle, että eivät ”tarinani” ole mitään tarinoita ylipäätään; eivätkä liioin pieniä tai helpostilähestyttäviäkään. Otsikon ajatutusviivan jälkeinen osa taas muotoutui päässäni, kun Johanna Aatsalon Paljastus eteni yli kaksikolmasosan laajuudestaan.

En suo siipeilyä enkä kuuntele tilitystä jos meni tunteisiin

(Kuva: Jari Kähkönen)

Itäisen ihmisen tarve puhua on jälleen kahdesti ollut kyllin ylitsevuotava antaakseen aihetta bloggata. Kyllä; olin sitten sensortin somestara, että samaan säikeeseen kannatti tulla postaamaan rändomeja näkemyksellisyyksiä esille päästäkseen. Toinen taas taisi olla ihan perinteinen "pakko nyt on jotain sanoa".