Journalistinen itse-epäily

(Kuva: Jari Kähkönen) Mitenliene; mahtoikohan minulla olla edes housut
jalassa, kun iskin pokkarin jalustalle, otin rekvisiitan kameralaukusta
ja vedin ylle senpäiväisen arkipaitani asettuessani köökin ovenpieleen?
Itselaukaisu sekä sommittelu jälkeenpäin kuvankäsittelyohjelmassa.

Syystä, että pari edellistä tekstiä on mennyt taviksien tyhmille mielipiteille naureskeluun netissä, mikä ei edes osoittautunut kovin suosituksi – otetaan seuraavaksi pöytälaatikkolistauksesta vanha luonnosotsikko. Mahdanko näyttää talon vakituisesta työhevosesta minkäkinlaiselta ”pienlehden tekijältä”?

Vaikean paikan edessä – mutta enhän minä nyt tuollaistakaan sikailua katsele

Tämänilmansuuntaisen lehden henksu teki koskettavan jutun kahdesta elämänkolhimasta, jotka löysivät polullaan toisensa. Koska haastateltavan ihmisarvoinen kohtelu on minulle sydämen asia, oli melkoinen tälli nähdä toisen heistä arkaluontoiset henkilökohtaiset tiedot karanneina nettiin jutun kautta.

Että älä anna totuuden tulla hyvän jutun tielle?

Aamulehden case kuopaisi pintaan muiston mielestäni. Istuimme kesähelteillä tuopposilla Elielinaukiolla Vlatavassa ansioituneemman toverin kanssa kuin oli ollut kuvajournalisti. Heitin pokkana, että jos journalistisia feikkejä ei jää kiinni; seuraako tästä, jottei heitä ole. Se oli hänestä hersyvän hauska vitsi.

Vartijavastainen paskanturaus, osa 2

Sen verran Riika Raitio osuu – ilmeisesti vahingossa – oikeaan, että vain häiritsevän perusasteen oppilaan kanssa oltaisiin kyllä vaikeuksissa. Hänen luokasta poistamiseensa tarvittaisiin pedagogi, koska valitettavasti vartioimistoimeksiannolla ei voi suojata oikeutta oppia tai oppimisympäristöä.

Vartijavastainen paskanturaus, osa 1

Toimittajaksi mainittu Riika Raitio tuotti sisältöä koulun turvallisuudesta YLE:n nettiin. Se julkaistiin uutisena, mutta lopputulos on pahemman kerran vinonsorttinen ja tosiasioistaankin vajaa. Valitettavasti joudun siis avaamaan aiheen julkidebatille, jonka saanen – taas vaihteeksi – käydä täällä, itsekseni.

Minun brändini ja olennaisuuteni

(Kuva: Jari Kähkönen) Olivatkohan mustakantiset muistivihkot osa brändiäni? 

Some tyrkytti Suomen Lehdistöä, jonka tekstissä Tampereen journalistiikan lehtori kritisoi harhaluuloa läpinäkyvyyden merkityksestä yleisön luottamukselle. Tärkeintä onkin brändin arvostus ja jutun sisällön kokeminen olennaiseksi itselleen. Hyvä keskustelunavaus, kiitos siitä.

Minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta

(Kuva: Jari Kähkönen) Jälleennäkeminen 30 vuoden kuluttua.

Ihan sama olitko fiksu, hauska, fiksusti hauska vai hauskasti fiksu. Kuka tahansa kädellinen, jolla on internettiin yhdistävä päätelaite, voi ruveta nauramaan fiksuasi hauskana. Tai viskoa – onneksi kuitenkin vain virtuaalisesti – päällesi likaavaa-haisevaa protestina, koska pitikin hauskaasi (liian) fiksuna.

Ihmisen pääsy yhteyteen toisten kanssa on perustarve, jota toteutetaan myös kommunikoimalla niin livenä kuin virtuaalisestikin, mutta voi viulu kun piti sitten tulla elämään juuri minun eteeni. Onnen kaava on copy-delete-paste-publish, koska muuten suistutaan solvauksiin tai lisätään estolistalle; keskustelu ei selvitä eikä auta mitään.

Ei, nimittäin; on jo kyllin heitäkin, jotka eivät erota kirjoittajaa tekstistään eivätkä ihmistä verkkopreesensistään. Sikäli, jos oikeasti lukivat edes joka kolmannen rivinkään – ja senkin huonosti – pitänevät vielä näkemäänsä silkkana huvikseen järjestettynä esityksenä. Netti kun on täynnä eksyneitä sieluja sekä tietämättömyyttä.

"Ei eroteta kirjoittajaa tekstistä eikä ihmistä verkkopreesensistä. Jos lukivat joka kolmannenkaan rivin – ja senkin huonosti."

Siksi kai myös jonkun minulle oudon Koivu -nimisen jääkiekkoilijan avioero, josta iltapäivälehti kirjoitti; näemmä veti FB-kaverin nauramaan ex-vaimon luksuselämän loppua jutun verkkotyrkytyksen somelaahuksessa. Mokomasta en olisi eväänikään räväyttänyt, mutta kun seuraavan samanlaisen otsikossa oli minimipalkkatyö -sana.

Niinpä. Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voit valita joko olla siisti, käyttäytyvä ja motivoitu – kelvaten moiseen työhön – vai ruoka-apua saava (jos saat niin kauan kuin saat) työllistymiskelvoton? On siellä epäilemättä menestyjiäkin, mutta he ovat jossain tuolla eivätkä edes katso päin elleivät halua sinulta jotain.

Mitään vastaavaa olen nähnyt meidän maassamme viimeksi joskus 1990-luvun lamassa, kun luin välttämättömyydestä kotiimme haalatun ilmoituslehden enemmän itseäni kiinnostavia osioita. Esimerkiksi senssipalstalla haettiin seurustelukumppania, jonka piti olla – t-sana erikseen sanomalla sanoen – työtön.

"Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voi joko kelvata minimipalkkatyöhön tai olla ruoka-apua saava työllistymiskelvoton?"

Niin. Oli lehdessä sekin palsta, jolla joku keskieurooppalaisoletettu englantia kirjoittava postimöi fiktionaalisen journalistijärjestön virallisennäköisiä valokuvallisia ”pressikortteja”. En tiedä, että oliko oma pelastukseni ulkoinen vakuuttavuus, puhetaito vai ammattilaisen neuvo: tehkää talokohtaiset, jos niitä oikeasti tarvitsette.

Olinhan vain koulupoika, jolla oli huone. Sen merkittävin kaluste oli vaalea lastulevykirjoituspöytä, jossa oli tökköruskea roskalavalta pelastettu lisälevy, minkä päällä kirjoituskone nökötti. Kakkosena tuli keltainen ylijäämäarkistokaappi telakalta – pidin kameralaukkua alalaatikossaan – kynät+vihko+nauhuri olivat sivutaskussa.

Minulla oli ja on yhä vain sanani. Ne, joita luullakseen sosiaalisesti lahjakkaat tai edes korkea-asteella vuorovaikutusammattiin opiskelleet kehuvat, pitkästyneet eli itsetuntovajaat tavikset irvailevat ja yksilöpsykopatologioidensa riivaamat solvaavat raivokkaasti. Oli miten oli; minä otan yhä neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

"Minulla oli ja on yhä vain sanani. Yksi kehuu, toinen irvailee ja kolmas raivoaa tähtensä. Sejasama. Ei uppoa."

Harvapa kyseenalaistajani on oikeasti halukas lähtemään tasaiselle; keskustelemaan selvittääksemme todet tiedot, taidot sekä kokemuksen. Kunhan nyt vain haluaa anonymiteetin ja virtuaalisuuden turvista koukkia, josko löytäisi pimityksen, alemmuudentunnon ynnä muun heikkouden hyödynnettäväksi.

Oman oikean henkilöllisyytensä ilmaiseminen ei käy. On liioin turha toivoa yhteistä matkaa Kansallisarkiston toimipisteeseen vuosikertakirjoja katsomaan, koska mokoma ei sitoudu mihinkään eikä kohtaa ihmistä ihmisenä. Kaltaisensa haluaa näet vain manipuloida; ensin juoksuttaa ja sitten nauraa kun toinen vahingoittaa itseään.

Vai on ottanut selvää? Joopajoo. Sitä väitettä ei ainakaan pysty todentamaan saadun informaation laadusta päättäen. Mokomakin ”diktaattorin syrjäyttäjä” kuvittelee olevansa joukon suojassa piilevä naamiosankari; kuiskaavansa ratkaisevan hävyttömyyden juuri oikealla hetkellä. Tiedän. Olen lukenut tästä ilmiöstä kirjallisuudesta.

"Harvapa kyseenalaistaja on halukas ilmaisemaan oikean henkilöllisyytensä, tulemaan tasaiselle ja tekemään mitään."

No, entäpä sitten id:tään talon kaulanauhassa sekä kahta kulkulätkää ja kolmea mekaanista avainta nipussa roikottavat – nuo oletuskeskiluokkaiset – vailla harmainta aavistustakaan mitä prekaari kokee kulkiessaan rajua polkuaan yksin? Mitä on välistäveto tai miltä tuntuu saada ihan selvä yhdensormentervehdys sähköpostitse.

Turha vahtia kameralaukun saumapölyä, akkujen latinkia tai sitä löytyykö salkusta aina vähintään kaksi toimivaa kynää. Ei ole takeita löytämisestä eikä varmuutta löydetyn hyödyntämisestä. Mitä jos viestiisi ei koskaan vastata, ”juttu on jo tehty” tai kotona nukkunut uutispäällikkö käskee vain tyynesti soittamaan päivällä uudestaan?

Eikä ole sattumaa sekään, että julkkikset tuhatpäisillä someyleisöllään tekevät tänään kirjoja – ennen ei välttämättä olisi löytynyt edes ketään kuin olisi naputtanut niteen tämän nimiin sanan fyysisessä mielessä. Maailma; se on siis yhäkin suulaita kaikentietäjiä täysi, mutta silti minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

Maailmankuvavaivaiset ja vallankäyttökateet

Kävin toverin Facebook-seinällä keskustelua vinkumisesta, että Paavo Teittisen pitäisi muka jäävätä itsensä kaikista Wille Rydmania koskevista jutuista, koska rikosilmoitus. Voi kuinka tutulta tämä kuulostikaan – taas. Sellaista se maailmankuvan muokkaaminen ja vallankäyttö vain ihmisellä nimittäin teettää.

Marginaalisuudesta, eli, miksi vaihtoehtoisuus ei myy

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kun tieto Alfa-tv.n konkurssista tuli, näyn tuoreeltaan ajatelleen, että se johtui rahoittajien sitoutumishaluttomuudesta sekä sisällön marginaalisuudesta. Alfa vain oli jatkuvasti jäljessä, pihalla ja koetti tehdä samat asiat kuin muutkin vaan halvemmalla. Toiminta ei yksinkertaisesti profiloitunut oikein.

Etkai luule minun kertovan sinulle tarinaani?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Moitin Suuren Punamustan Syövän nobodya toimittajaa ja anonyymeja toimitussihteereitä huonosta otsikoinnista sekä saamattomuudesta – sitten näin tilastoista talosta käydyn kääntymässä etusivulla. Pettyivät, jos luulivat minun tähtensä hyvätkin herjat laskettelevan. Tarinaanikaan en kyllä aio kertoa.

Näin hän itse sen kokee

Työtään tehnyt toveri ei – palautteena sähköpostitse pyytämäänsä haastatteluun – saanut ainuttakaan vastausta kysymyksiin, mutta sen sijaan tuli kaksi liuskaa haukkumista. Todentotta – näinhän lähettäjä epäilemättä oli kokenut, mutta ei pidä luulla kaikkien olevan samanlaisia kuin on itse.

Hysteriaa, tehottomuutta, ennakkoluuloja ja ehkä informaatiovaikuttamistakin

Johan ovat osaamattomat sekä tiesmistä motivoituneet siviilit taas puskaradiota lallattaneet. On ollut väitettyä vaarallista henkilöä ja oletettua anastusta, joita on yritetty hoitaa itse. Sitä on myös riemastuttanut tallenne someräppärin epäillysta öykkäröintiryöstöstä. Huokaus. Nipsautanpa cahierin puristimeen ja alan pohtia.

Tykkilumetusta

(Kuva: Jari Kähkönen) Asioilla, asianosaisilla ja asioita hoitavilla voi olla useita
puolia; tietämättömyys tai niiden kieltäminen ei ole kunniaksi ammattijourna-
listille sekä julkaisijalle.

Uutisankka on perätön juttu. Termiä ei pidä käyttää, jos mediatalo tekee kyseenalaisen julkaisupäätöksen omanapakohtaisista, ansaintaloogisista, sokeudesta asianosaisten intresseille tai muista vastaavista syistä. Jatkan nyt täällä alkamastani teemasta uudella postauksella.

Poliisiselitystä ja ihan silkkaa copagandaa

Selityksenhän te tiedättekin jo. Postmodernin diskurssikritiikin, jolla alisteisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevat kamppailevat oikeudenmukaisuuden puolesta torjuen valta-aseman tai hyväosaisuuden suojasta lauotut ahdasmielisyydet ja alistavuudet. Vaan mitä lienee copaganda?

Älä vaan sano, ettei medialla ole valtaa – pokerini pettäisi

(Kuva: Jari Kähkönen)

No, onneksi olkoon. Ne sitten kiistivät olemattoman asian ja lupasivat olla tekemättä sen mitä ei ollut päätetty tehdäkään. Parasta kaikessa on, että nyt kukaan ei hauku sinua valeuutisiksi tai syytä populistisesta tempusta; ovat joko onnessaan luullessaan voittaneensa tai tietävät kyllä vaan hillitsevät itsensä.

Pam on toivoton viestinnällinen sekasotku

(Kuva: Jari Kähkönen)

Pyhänä silmääni sattui Palvelualojen ammattiliitto Pamin viestintäpäällikön työpaikkailmoitus, jota en oikeasti olisi välittänyt edessäni nähdä. Myönnän kyllä, että sellaista ne tarvitsevatkin: homman nimi on alusta asti ollut vähän hyvää tekemistä ja liikaa tyhmää ellei suorastaan hävettävän huonoa puhetta.

Viesti vastaanotettu: pidä varasi

(Kuva: Jari Kähkönen) Lukemattomat pikkunilkit, joilla ei ole murto-osaakaan Suomen
Leijonan valtaa sekä voimaa; rohkaistuvat nyt keulimaan toimittajille, koska uskaltavat.

KRP on juridista kalastusretkikuntaa; kyselee Viestikoekeskus-jutusta uteliaisuuttaan ja huvikseen(1,2). Toimittaja taas jättää vastaamatta niin puoliperseisesti, ettei perustelujen pitäisi kelvata edes yläasteen luokkalehdessä tai kansanopiston journalismilinjalla. Mutta nehän halusivatkin vain hiljentää.

Se sano sitä siitä

Bloggaan nyt verraten ristiriitaisin mielin. Yhtäältä olen hyvilläni, ettei tarvitse pomppia pitkin pusikoita kuuntelemassa kaikentietävien koiranaisten ja länkyttävien miesänkyrämetsästäjien törinöitä; toisaalta minua vituttaa katsella Karjalaisen Matti Siippaisen susipartiojutun kaltaisia väsyneitä rutiinivetoja.

Maailmankuva ja ihmiskäsitys Jouluhupaelman kautta nähtynä

(Kuva: Jari Kähkönen) On minulla agenda, nimittäin kalenterina taskussa tai olkalaukussa.
Korttejani en silti näytä nytkään vaan blurrasin ne kuvankäsittelyohjelmalla.

Kanssaihminen tarinoi minulle jouluhupaelman, jossa esiintyivät Kertoja, Komissaariksi Itseään Luuleva ja Se Tavallinen Epäilty. Keskimmäinen ei ollut suoraan näyttämöllä ja viimemainitulla oli ylettömän pitkä monologi. Se oli ollut työpaikkateatteria; aihe oli määrääminen, tekeminen ja tiedottaminen.

Olemmeko matkalla epäluottamusyhteiskuntaan?

(Kuva: Jari Kähkönen) Mitä jos luottamus vain joskus yht'äkkiä loppuu?

Sattuipa lystikkäästi, kun olin kävelyllä ja kuljin kirkonmäen poikki. Kirkossa oli päällä sisävalaistus, sähkötoiminen sivuovi oli auki ja turvallisuusyrityksen univormupukuinen vartija puhui kännykkään ulkona. Tunnistin kuvion heti: haluaa irti tehtävästä, jotta välttää haukkumiset ja työvuoron pitkäksimenemisen.