Olisinkohan printti-Vaarojen Sanomia vai -Itäsuomalaista lukemassa kirjastossa, kun kulttuuripalkansaaja tuli puhelemaan –noin puolestavälistä seuraamani – 1.5 tuntia lyhyen lavarunoesityksen jälkeen. Kysyi; olinko ollut alusta asti. En ollut; sanoin vahinkoaltistukseksi, joka perustui luulooni heidän jo lopettamisestaan.
Luin netissä uudelleenjulkaistun Karjalaisen jutun, jossa ei havaintojeni mukaan ollut ainuttakaan kuvakrediittiä, vaikka ruutuja oli kiitettävän tiheästi pitkin koko kokemusta. No, ne laitettiin, kun asiasta sanoin; sitten lähdin lobbaamaan käytännön muutosta, koska minusta toimintatapa on ihan hönö.
(Kuva: Jari Kähkönen) Mekaanisen kirjoituskoneen aikaan käytin korjauskynää, jota teroitin linkkuveitsellä; taisin sitä joskus puraistakin. Eikä minulla ole ollut enää vuosiin tuota läppäriäkään, jonka näppäimistöllä se kuvanottohetkellä makasi.
Jo vuosia sitten olin sitä mieltä, ettei ihminen tahdo totta tietää. Hän haluaa turvallisuudentunnetta, joukkoon kuulumista ja mielihyvää. Näin ajattelen yhäkin, kun pohdiskelen lukemista sekä lukemisen ymmärtämistä. Kolmannesta ei kiinnosta, kolmannes ei ymmärtänyt ja kolmannes ei tiedä mitä sanoisi; niinkö?