Kovimmin huutavan tasavalta

(Kuva: Jari Kähkönen) Kun kulttuurisodassa enemmän vähemmän kaikki on pelkkää
poseeraamista, saattaa olennaisin kysymys taisteluun lähtiessä olla, että onko tänään
tumma vai vaalea päivä. Ollaanhan kuitenkin niin köyhiä, että kaikkia mahdollisia
värejä ei ole voitu hankkia.

Ajatukseni siemen oli Helsingin aikojeni taistelutoverin kommentti alemman keskiluokan tarpeesta uskoa säännöin luotuun oikeudenmukaisuuteen vs. oma prole-fatalismini. Sitä edistivät osaltaan myös omien, muita asioita käsitelleiden otsikkojensa alla Asta Leppä YLE:n netissä ja Kirkko&Kaupungin Naatus.

Cahierini ensimmäinen ranskalainen viiva näyttää olevan häpäisy, jolla tarkoitin markkeerata koulutuksen, palkan ja määräysvallan muodostaman etuoikeuden puolustamista. Et(kö) muualle pääse, sinut voitaisiin korvata yhdessä silmänräpäyksessä ja niin edelleen; tätä väheksyntää minulla on silmätkorvat täynnä.

”Nykyisessä yksilökeskeisessä kulttuurissa olennaisinta on kyetä asettumaan häpeän ja kunnian akselin jälkimmäiseen päähän”, kynäili Asta Leppä muuan kappaleen päätelauseeksi, sekä osui mielestäni kaikkein olennaisimpaan. Luokkayhteiskunta on tänään kaikkien pakko ängetä keskiluokkaan, jotta olisi niin sanotusti normaali.

"Keskiluokkaan änkeävät häpäisevät, koska heillä on muka koulutuksen, palkan ja määräysvallan muodostama etuoikeus."  

Normaali, joka lähtöjään tarkoitti suurinta määrää tiettyä faktoria samassa otoksessa; kääntyi taannoisessa ydinperheen kriisissä ikävästi lääkäripuoskaroinnille haiskahtavaksi normaalistamiseksi eli henkisen väkivallan muodoksi. Siitä otsikkoni; kovimmin huutavan tasavalta, jonka Naatus osuvasti käsitteellisti aikuisvauvuudeksi.

Ei ole hutikuti eikä edes kaukaa haettua! Katso, mikä hullunkurisuuden ylistys! Yhteiskuntamme tukipilarit, jotka ennen olivat niin vakaita ja varmoja; he näet tiesivät kuinka maailma toimii, osasivat käyttäytyä sekä tiesivät pennilleen varojensa rajat – huutavatkin nyt suunapäänä peloissaan tai raivoissaan kuin alaluokkaiset ressukat.

”Poliitikkojen tärkein tehtävä tällä hetkellä on lohdutella aikuisia ihmisiä. // Mukavuudenhalu on eurooppalaisille niin tärkeä arvo, että sen pelätään kääntävän ihmisten mielet Ukrainan tukemista vastaan”, kynäilee Naatus ja suoraan nalliinhan se iskuri näemmä sattui. Voi kuinka iso asia tästä on 40 vuodessa tullutkaan!

"Katso hullunkurisuuden ylistystä! Yhteiskunnan tukipilarit ovat peloissaan tai raivoissaan huutavia aikuisvauvoja."  

Siihen minä laitan jälkimodernin tai toisen modernin syntymäajan. Sinä olet luonnollisesti oikeutettu asettamaan oman määreesi mihin itse tahdot; kunhan et vain luule tässä kirjoitettavan ihmisvihadystopiaa persukansan malliin etkä ällön Helsinki-syndrooman kaltaista kostofantasiaakaan. Kiero traditionalismi ei ole minun juttuni.

Otsikko syntyi kyllä muistoista. Niissä talossa ehkä viikon ollut mikälienee harjoittelija alkoi pysäytettäessä veivata jaa joku uusi vartija, vai -rutiinia. Tai ei juuri tsupparia kummemman wannabetoimihenkilön kanssa käydystä keskustelusta epätärkeistä asioista otsikolla minä en usko tästä nyt kulkevan kenenkään.

Luonnollisesti; minuun ei teatteri tehonnut, koska tiesin kyllä mistä luotettavasta tietolähteestä mikin asia katsotaan, sekä useimmat normaalisti toimivat ovet saa kyllä osatessaan suojaavasti suljetuiksi. Niinpäniin. Herrojen elkeet tarttuivat renkiin – itseisarvoinen oikeus olla olemassa muuttui kuvitelmaksi etuoikeudesta.

"Herrojen elkeet tarttuivat renkiin – itseisarvoinen oikeus olla olemassa muuttui kuvitelmaksi etuoikeudesta."

Nyt keskiluokkaa ovat siis olevinaan samaan aikaan – niin työsuhteisten herralliseen aateliin kuuluvat työväenluokkaiset haalariperseet – kuin jalometallinen käyttöesine ruumiineritekosketuksessa syntyneet huipputuloiset eliititkin, piiloagendanaan äärimeritokraattinen identiteetti. Molemmat haukkuvat minua elätiksi! Hahahaa.

Voivoi. Työssäkäyntikyky lakkasi olemasta käypää valuuttaa 30 vuotta sitten eikä ”kuinka monta alaista sinulla on?” enää kerro johtajan suuruutta. Ihmistyö vähenee koko ajan, höpsöliinit; ja, koska pääoma ei enää voi olla henkilöllistä, sen on oman etunsa tähden pyrittävä maksimaaliseen tavoittamattomuuteen sekä anonymiteettiin.

Mutta ymmärrän; feikkikeskiluokkaa kyrsii, kun pääministerinä on työväenluokkaisen sateenkaariperheen maisteriksi lukenut tytär, joka kävi Sokoksen kassalla kääntymässä vain niin vähän aikaa, että uskottavuus säilyi. Hyvinvointi-, oikeus- ja sivistysvaltioiden raamittamaa liberaalia demokratiaa ei siis saatu nurin.

 "Työssäkäyntikyky ei enää ole käypää valuuttaa eikä alaistenkaan lukumäärä liioin kerro johtajan suuruutta."

Yritystä on kyllä; suomalainen amerikanapinointi saattaa näkyä esimerkiksi ilmastodenialismina ja feikkiyksilövastuuna niin soten kuin työllisyydenkin suhteen, mutta millekään olennaiselle he eivät mahda mitään. Siksi ne huutavatkin! Rakenteet eivät sorru, viimeksi ne takasi Sanna Marinin nerokas kolmannen tien politiikka.

Kaikki se on tapahtunut, minkä tapahtua täytyikin – kävivätpä nämä onnettomat näppäimistösoturit millaista kulttuurisotaa hyvänsä. Suomi on jopa onnistunut osoittamaan johdonmukaisuutta ja vahvuutta Venäjää kohtaan, kun ulko- sekä turvallisuuspolitiikkaa tehtäessä tulimme hakeneeksi Naton jäsenyyttä.

Kapitalismin ultavaihe jyllää silti; sen näkee esimerkiksi Mikkelin vastaanottokeskuksen ruokahuoltotilanteessa, mutta mitään fataalia järjestelmämuutosta ei ole tiedossa. Ei onnistuttu yksityistämään maanteitä, VR:ää tai sotea. Ja pahinta deregulaatiovetoa, taksi”uudistusta” ollaan sitäkin korjaamassa. Hähähää. Mutta huutakaa te vain!