En minä koskaan mikään työväenjohtaja ollut – vain tilanteessa noussut satunnainen

(Kuva: Jari Kähkönen) En minä sitä karvalakkia tämän kuvan tähden ostanut; sattuipa
vain sopivasti kohdalle.

On vappuaatto ja oli Emilia Kujalan YLE-kolumni rakenteista; siispä päivän teksti on muisteleva itsearviointi vuosista, kun tuli yritettyä muuttaa niitä työväenjohtajana. Suurin haittani oli yksinuottinen ongelmanratkaisupyrkimys, minkä vuoksi en loppujenlopuksi tainnut olla sitä lainkaan.

Toimin kaksiulotteisella väärä-oikea hyvä-huono tarpeellinen-tarpeeton -asteikolla, kun – jälkiviisaudessa – olisi pitänyt olla tekemättä paljon mitään; keskittyä hyvään pöhinään eli mukaanottavuuteen, porukkahenkeen ja puheeseen puheen tähden. Jopa liitossa ryhmäytymistä sekä johtajuutta pidettiin itsestäänselvyytenä.

Ihmisillä on näet outo tarve viettää aikaa yhdessä, lukee muuan joensuisen baaritiskin yläpuolella. Se on hyvin sanottu, vaikka lohkaisijaa ei tunnetakaan. Ne uneksuvat, arvailevat, kahdehtivat, syntipukittavat, kehittelevät salaliittoselityksiä yltämättä kuitenkaan toimivaan teoriaan ja puhuvat lähemmin erittelemättä paskaa.

"Ihminen uneksuu, arvailee, kadehtii, syntipukittaa, kehittelee salaliittoja ja puhuu lähemmin erittelemättä paskaa."

Siinä minä olin alamittainen. Vuorovaikutus kiinnosti vähänlaiseen eikä kantani ole muuttunut vieläkään. No, sitten kun oli työympäristöpuutteita ja otin niihin kantaa – luullakseni edustamani alkoivat kysellä asiasta – kaikilta muilta muttei minulta itseltäni. Kiitti vitusti, jos vaikka olihan tässä omaakin syytäni kyllä mukana.

En oikeasti tiedä, että mitä olisi pitänyt tehdä, jos niitä työsuojelutiedotteita piti räplätä valkotaulun magneetin alta, kun itse seison samassa huoneessa. Selittää vielä tarkistavansa, oliko tullut uusia. Tai kun luottamushenkilöasemassa ollut uskovaishihhulioletettu selitti ottavansa lopputilin, jos täällä pitää kantaa aseita.

Tänään itsearviointini on, jottei tuollaisesta antisosiaalisten kukkoilijatyyppien sakista olisi ikinä työyhteisöä tullutkaan. Kaikki pelasivat omaa peliään, työnsivät joka paikkaan perskohtaisista identiteettivinoutumistaan sinkoutuvia tyhmiä mielipiteitään sekä kyseenalaistivat ynnä härväsivät minkä ehtivät.

"Siinä minä olin alamittainen. Vuorovaikutus kiinnosti vähänlaiseen eikä kantani ole muuttunut miksikään."

Vaan tämähän se sitten sopi paremmin kuin hyvin niin kapitaalille kuin puolestaan toimiville keskiluokkapelleillekin. Emme saaneet sitä emmekä tätä, koska ensinmainituille emme sen paremmin olleet sen arvoiset kuin sitä vartenkaan. Viimemainittujen elämän suola taas oli juoksuttaa ja sortaa meitä. 

Kuvion juju näyttää jääneen kateisiin Emilia Kujalalta – miksi alaluokka ja työväenluokka ovat niin huonot äänestämään, järjestäytymään sekä muuttamaan asioita; ne rakenteet eivät nimittäin itsestäänselvästi suojaa ja palvele juuri heitä. Löytäminen edellyttäisi luokkatietoisuutta sekä tavoitetta työväenehtoisesta maailmasta.

Jos edellinen rivi tekee jo minusta itsestänikin toivottoman revarin joillekuille, kun en kerran sanonut luokkaviha ja vallankumous – olen silti samanaikaisesti täysin ulkona kuvioista myös uusimman liberalismin ajan leluporvareille, joita useimmat perinneprolet ovat nyt. Niinpä. Koeta siinä sitten olla – yhtään mitenkään.

"Vaan tämähän se sopi paremmin kuin hyvin niin kapitaalille kuin puolestaan toimiville keskiluokkapelleillekin."

Takamatkalla oltiin jo startissa. Vaikka hommamme oli ehkä suurinpiirtein syntyhetkillämme siirtynyt patruunojen suuryritysten sisäisestä toiminnosta ja puolittaisesta sosiaalityöstä ulkoiseksi bisnekseksi, lähestulkoon kaikki mahdolliset edistysaskeleet jäivät ottamatta; siitä huolimatta, että muka elettiin kasvubuumia.

Mitä sekin oli olevinaan, että ainoa tapa millä ammatissamme ”tienattiin” oli tuotantoajo omalla autolla? Varmaan samaa kuin itsevarustaminenkin; olivathan firmat yksinkertaisesti kädettömiä – yrittivät jakaa työvuoro- tai työpistekohtaisiksi sellaista, mikä olisi pitänyt olla omalla kuitilla. Jos jakoivat yhtään mitään.

Niinpäniin. Eihän siinä oikein muutakaan voi kuin neuvoa – yhtä, että ottaa sitten siitä puollosta myös kopion itselleen, kun lupaa hakee – ja toista kuinka saa rahansa takaisin, jos viranomainen pakkomöi luvan. Olinhan kerran itsekin saada uuden järjestyksenvalvojakortin, kun hain vartijakortin kaksoiskappaletta.

"Takamatkalla oltiin jo startissa. Oltiin pääsemässä esiin ja oli muka buumi, mutta kaikki edistysaskeleet jäivät ottamatta."

Siispä; olin loputtoman kyllästynyt ajamaan tietämättömien tahdottomien selkärangattomien asiaa häilyvällä valtakirjalla. Toimia tyyppien puolesta, joista ei saa varmuutta, että mielistelevätkö ne sinua edessäpäin pelosta ja takanapäin hihittelevät – joko – sainpas juoksutettua tai kohta se saa turpaansa. Vai miksi?

On myös samantekevää käytätkö virallisen taistelutieteen termiä vai et, jos ”ero” ei oikeasti tee dialogin mielekkyyden vievää käsitesekaannusta. Niinikään; ketjukäsiraudat eivät ole vähääkään nopeammat, jos ne ”lataa takaisin” ja myös joka ainoa kevytsuojaliivi on jätettä viidessä vuodessa ”varastointitapaan” katsomatta.

Hyvä vain, että työyhteisömme Suuren Puhdistuksen jälkeisessä uudessa henkilöstötilanteessa hävisin varapääluottamusmiesvaalin; saatoin erota niistä tehtävistä kuin oli vielä jäljellä ja jättää kaikki projektit sikseen. Olin jo aika kypsä kaikkeen; enää viimeistä pisaraa puuttui. Meillekin tuli siis oma Kaarle I:nen!

"Toimia tyyppien puolesta, joista ei saa selvää, että mielistelevätkö ne edessäpäin ja takanapäin nauravat. Vai miksi?"

Koht’sillään olimmekin näet sitten jo entinen firma, kun kilpailutus teki meistä osan markkinajohtajaa; ei vanhoja työntekijöitä, joita henkilöstöpäällikkö jo sananakin inhosi, vaan etumme henkilökohtaisissa työsopimuksissa sopineita tieskeitä. Siellä en tehnyt enää elettäkään ruvetakseni yhtään miksikään.

Lopussa oli ilmeistä, että mitä olivat niin kutsutut toverit, ay-aktiivit, toimitsijat ja johtajat. Sitäkin huvittuneempi olen, kun kerran saadun avun tähden ei muka olisi saanut naureksia niin liiton monivuotiselle ylivarojensa elämiselle kuin viestinnälliselle töhöydellekään. Sanoi eräs nuoruudentoveri muinoin somessa, kun siellä vielä olin.

Se oli täydet päivät ansiosidonnaista – takaisin tuskin olisin ollut tullut, vaikka silloin kortillisena oli ehkä vielä pakko hakeakin – sitten oma napa ensin -juntan vuoksi piti vaihtaa ammattiosastoa. Ajan täyttyessä erosin liitosta. En ollut työväenjohtaja vaan pelkkä tilanteessa ylös noussut satunnainen. Yksi polku päättyi, aloin taivaltaa toista.