Ihminen ei aina ole ihan siellä tai täälläkään; paljonko luontaista kaksinaamaisuutta pitää antaa anteeksi? Sitä pääsee pohtimaan, kun tapaa kanssaihmisen, joka puheessaan pisteeseen päästyään vetää sanansa vessasta alas todeten ”tää on vaan mun [vaatimaton] mielipide”. Tai purjehtii läpi elämän pelkällä höhöhööllä.
Sellaisten olemassaolon olen periaatteessa tiennyt aina; pärjätäkseni elämässä jouduin oppimaan varovaiseksi ihmisten kanssa sekä tarvittaessa pitämään heihin etäisyyttä. Selkärangaton tuuliviiriys on näet todella ikävä piirre ihmisessä; kuinka kummassa joku voi kuvitella, että sellainen ei heijastuisi myös oman itsen ulkopuolelle?
Aina voi sanoa, ettei ymmärrä. Sitten ei varmasti tapahdu mitään. Ne, jotka ymmärtävät, turhautuvat sekä lähtevät kävelemään etsien onneansa toisaalta. Heillä on muutakin elämää kuin leikkiä heimotulilla oloa torjujien ja jumittajien kanssa. Siitähän tässäkin on oikeasti kysymys; ryhmähyväksynnästä, jota haetaan hölmösti.
Professori Osmo A Wiio oli porvari; minulle jäi myös pysyvä epäluulo niin hänen Helsingin yliopiston oppituolinsa perustamissyystä kuin sen tekotavastakin. Silti, tänään on todettava, että hänen lakinsa viestinnästä osoittautuivat aikaa kestäväksi uraauurtavaksi suurtyöksi. Aina voi käsittää kaiken väärin, jos tahtoo.
Voiko muuta kuin kysyä, että jos kommunismi perustuu kateuteen ja fasismi turhamaisuuteen, mikä kumma oikeuttaa sinut suhtautumaan kuten nyt teet? Sikäli, jos ylipäätään saa koskaan suunvuoron, sillä potaskasta ja netistä kopioiduista lentävistä lauseista ei ole tulla loppua. No, ainakin kunnes nallekarkit menevät tasan.
On nekin, jotka ovat kansansanonnan mukaan ”toisellapuolen mäkeä” eli kuulevat ja näkevät noin puolet ympärillään tapahtuvista asioista, mutta eivät käsitä minkä näkevät sekä kuulevat. Näin he ainakin itse väittävät. Onko ihminen oikeasti tälläinen vai ei; sen ratkaisee ensisijassa kaikki muu vaan ei ainakaan hänen ikänsä.
Siitäkö on kysymys, että jos mielikuvitus oli ratkaiseva syy miksi Homo Sapiens tuli ja valloitti, mutta ei enää sen jälkeen tiennyt mitä tekisi? Joten loputtoman itsekeskeisyytensä ja omanvoitonpyyntinsä vuoksi ihminen sitten nykyään pääosin hupailee, tekee jonninjoutavaa tai peräti pahojaan. Ettei tarvitsisi olla toimeton.
Ilman tätä vaille jäämisen pelkoa, kyttäämistä ja jatkuvaa tarvetta tuhlata aikaansa täydellisen tyhjänpäiväiseen emme olisi koskaan alkaneet internetin käyttäjiksi emmekä olisi sosiaalisissa medioissa. Siispä, sinulla voi olla mediallisen kokoinen yleisö, muttet silti tiedä mitään etkä osaa edes ilmaista sitä kiinnostavasti.
Ennen niin julkaisupäätöksessä kuin sisällössäkin oli selkeä tasoero; näki miksi kukaan ei ollut toisesta koskaan kuullutkaan, mutta yhdellä oli vakaa asema arvostettuna äänenä julkisessa mielipiteenvaihdannassamme. Sekin tosin alkaa jo olla katoavaa kansanperinnettä, sillä yleisö on haihtunut eikä rahaa näy missään.
Vaan ei auta luovuttaa, koska muuten asianosaiset raportoisivat itsestään ja vain huomionhakuiset saisivat puheenvuoron. Se ei käy. Ei, vaikka tyhjäntoimittaminen on olennainen yksilönvapaus ihmiselle ja älämölö toimivan demokratian merkki; ne eivät koskaan voi kummankaan ainoa sisältö. Muuten olisimmekin hukassa.
