Mistä todellisuudessa puhut – tai vaikenet, – kun puhut yksinäisyydestä?

(Kuva: Jari Kähkönen) Kuvan ja tekstin välinen keskinäinen asiayhteys on joko sattumanvarainen tai täysin tahaton.

Yksinäisyys aiheena on loppuunsahattu tympeys, – mutta antaa mennä, – kun kerran Karjalaisen nettiin ilmaantui maakunnan spärräpiirin puheenjohtajan Sykkeen aamun haastattelusta tehty audio. Ja jäihän lukutaidon rapautumispääkirjoituksestakin käteen sentään ajatus leirinuotiotarinoinnista.

Mitä tekevät – huonosti pukeutuvat käyttäytyä osaamattomat sairaat tietämättömät hygieniavajeiset vähävaraiset kouluakäymättömät autottomat perheettömät verkostottomat ylipainoiset ulkonäköongelmaiset liikuntaesteiset? Maailma, jossa eletään toimii kuitenkin vastakohtansa, – tai ainakin sitä teeskentelevien, – ehdoilla.

En pidä ajatusta kohtaamispaikkojen ylläpitämisestä kaksisena, sillä mokomakin vihjaa – eikä ihan hienovaraisestikaan, – että on muka menestyjät ja menestymättömät eikä tässä kahtiajaossa ole mitään vikaa. Se on niin törkeän kunnioittamatonta sekä ihmiskäsitysvikaista, että lopputulosta saa jo sanoa rivoksi.

"Vihjaus, jonka mukaan toiset meistä eivät ole yhtä hyviä tai kelvollisia liittymään ihmisten joukkoon; on rivous."

Niinikään – paras tapa poistaa yksinäisyys – ei todellakaan ole liuta puolituttuja ympärillä utelemassa arimmatkin henkilökohtaiset asiat vain nauraakseen päin naamaa ja juorutakseen seläntakana. Luonnollisesti; omat asiat vaieten – salaa toivoen, jottei juoru kulje jo edellään tai aiempi naurunkohde keksisi kysyä niistä mitään.

Painukaa siis suolle nuotiota pitämään ynnä tarinoimaan, sanon minä. Nimittäin; koska yhteiskunnan perusoletukset – kuten yhdenvertaisuus ja demokratia – nojaavat suurelta osin kunkin omaan mielikuvitukseen, ne ovat aika häilyvällä pohjalla. Mistä hitosta sinä olet siis saanut päähäsi kuvitelman, että voit tuosta vain puhua kanssani?

Juu. Tuo ei todellakaan ole omiaan luomaan ympärille hyvää tunnelmaa, jotta kanssani on helppo – saati miellyttävä – olla. Tässä ”mutkattomien ihmisten maakunnassa”, jossa pitää olla ”aito” eikä siksi saa esimerkiksi puhua ”kirjakieltä” moinen on suorastaan turmiollista. Mikähän taas luulitkaan olevasi esittämään vaatimuksia kenellekään?

"Niitänäitä tarinoivien puolituttujen sietäisi kysyä itseltään, että kuka luulee olevansa esittämään toisille vaatimuksia."

Minä halveksun keskiluokkaista – 40 vuoden päivätöiden 70 vuoden avioliiton 100 vuoden talon 1.5 lapsen henkilöauton koiran järjestettyjen harrastusten elämää. Sitä, minkä hyvinvoipaa toimintakykyistä harjoittajaa on muka velvollisuus tervehtiä kohdattaessa sekä vastata kysyttäessä. Antaa kytätä ja arvioida itseään.

Kauniimmin en tosin ajattele kakaran tasolle jääneistä marginaalityypeistäkään, jotka huutelevat kadun toiseltapuolen tai vasten käännettyä selkääni kymmenien metrien päästä. Oliko Unto Ek oikeassa, että eihän tätä kansaa todellisuudessa ”yhdistä” – eli oikeasti passivoi-tyhmennä – muu kuin keskikalja ja penkkiurheilu?

No, siinäpä on small talkin aihetta kerrakseen, kun sujuvasti liitytään ja erotaan joukosta hyvän itsetunnon sosiaalisina taitajina, – jos nyt ei ihan menestyjänä – niin edes sen oloisena. Ei vaikuta yksinäiseltä eikä ainakaan heikolta tai syrjityltäkään, vaikkei tällä ”tyypin esittäjällä” todellisuudessa olisi ainoatakaan oikeaa ystävää.

"Hyvän itsetunnon sosiaalinen taitaja liittyy ja eroaa joukosta sujuvasti ainakin vaikuttaen aina menestyjältä."

Tekstin ensiversiota kirjoittaessani näet altistuin – palattuani kanavalle vastoin aikomustani – Radio Suomi Lähelläsi -ohjelmalle; siinä kaksi Joensuun kustannuspaikan kuukausipalkkaa törisi peräkkäisissä sloteissa talviolympialaisten loppumisen tuskasta. Kumpi pahempi; se jos ne pöljäilivät vai olivat tosissaan?

Nimittäin; sen toisen äänessäolleen naistoimittajan mukaan perinneprolet ja keskiluokkaposeeraajat, – joilla oli rahaa Joensuu Areenan Jaakko Teppo -iltaan – olivat sielläkin kännykät esillä. Kyttäsivät samaan aikaan vielä pyörineitä olympialaisia – jopa konsertin kaikkein tunteellisimpienkin laulujen aikana.

Siinä on nolo totuus luullakseen ulospäinsuuntautuneiden ja puheliaiden luonnollisten ihmisten maakunnasta. Pinnallista uteliaisuutta, sosiaalista taitamattomuutta sekä höpöttäväisyyttä se todellisuudessa on. Montahan kymmentä sekuntia vailla huomiota nuo kestävät ennenkuin alkavat kerjätä sitä rupeamalla pelleilemään sietämättömästi?

"Montakohan kymmentä sekuntia täkäläinen kestää olla vailla huomiota ennenkuin heittäytyy sietämättömäksi?"

Ja; ketkä eivät ole somessa tai tiesmissä – häpeävät liikaa itseään, huonoja puitteitaan sekä köyhää elämäänsä, – nekö sitten rakentavat eteensä kerta kerralta suurempia esteitä edes lähteä koskaan mihinkään? Lopulta kuollen vuosia ennen aikojaan hapertuneeseen terveyteen yksin ulkopuolisuudessa unohdettuina.

Ihmisten sosiaaliset tarpeet vaihtelevat. Muistan näet myös Heinäveden Lehden tiesmistä vanhuspaikasta tehdyn jutun, jossa yksi sanoi tykkäävänsä kuunnella kuinka toiset tarinoivat vaikkei itse mitään sanoisikaan. Niinpä. Siinäpä oikein Levottomien prologin yhdessä yksin -lainin tasoinen ihmisyyden kiteytys – mitä miten miksi.

Maailma muuttuu. Yhteiskunnassamme – oikeus-, hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa – jokainen on jo kauan voinut elää omannäköistään elämää toisista piittaamatta. Ihmisyys taas ei ole juurikaan muuttunut – yksi tarvitsee taluttajan tai jää syrjään – toinen taas pärjää niin hyvin yksin, että hädintuskin sietää muita silmissään.