Loputon ihmisarvon metsästys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Synnyin työväenluokkaan ja ehdin olla proletaari parikymmentä vuotta kaikkinensa ennenkuin tulin hät’hätää elämänsyrjässä kiinni roikkuvaksi prekaariksi. Ah, kuinka monasti mielestään paremmintietävät ovatkaan yrittäneet määritellä tietoni tai kokemukseni puolestani – pyytämättä.

Lukion opettaja yritti muokata maailmankuvaamme selittämällä, että ei työväenluokkaa enää ollutkaan. Saatuaan väittelyn aikaiseksi kanssani; hän vaihtoi näkökulmaa väittäen tarkoittaneensa ulkoisia ja ilmeisiä seikkoja. Niinpäniin – siihähän keskiluokkapelle yritti ihan pokkana viedä luokkatietoisuutenikin.

Sitten vastaani tuli virtuaalisesti faceseinällä eräällä mikälienee treideri, joka oli täynnä huonosti yksilövastuuksi käsitteellistämäänsä ihmisvihaa. Kyseenalaistaa, etten muka tiedä mitä on asua kaupungin vuokratalossa, sekä trollaili kaikkea muutakin överiä paskaa uusimman liberalismin hengessä mitä ei oikeasti osaa.

"Mielestään paremmintietävät ovat usein yrittäneet määritellä tietoni ja kokemukseni puolestani – pyytämättä."

Tiedänhän minä – nyt – silloin käsitin vain asuvani rankassa ja pahamaineisessa paikassa, jonne oli muutettu ihan oikeasta hellahuoneesta toiselta puolen kaupunkia. Kylläpä siis oltiin niin omistajaa ja pomoa; syistä, joita en välitä arvaillakaan, hän vihasi köyhiä. Heitä piti päästä sortamaan ja kontrolloimaan.

Istuessani kerran pohjoiskarjalaisen – itseäni ja ohjaajaa vaille tyhjän – nuorisotilan sohvalla juomassa kahvia; viimemainittu rupesi insipiroimanani haikaamaan teollisuusyhteisöä työsuhdeasuntoineen suoralla näköalalla pääportille. No, ideaalinsa kullakin, mutta minusta sellainen oli lähinnä ikävien ihmisten ankea nukkumalähiö.

Niin, mitä proletaarius oli käytännössä? Pari vuotta ennen Kokkolan tappoa veit myymäläetsivänä tarkastamatonta ja raudoittamatonta kiinniotettua kaupan takatiloihin, kun henkilökunta alkoi känkättää ”ei sitä tänne voi tuoda”. Mihin sitten ja onko lennosta keksitty paikka asianmukainen? Kuka varmisti, koska länkytyshän vei keskittymisen?

"Tiedän mitä oli asua hellahuoneessa, kaupungin vuokratalossa ja lähellä työmaata olleessa työsuhdeasunnossa."

Tai luuleeko työnjohtaja mahdollisesti olevansa minunkin esimieheni ja millä perusteella? Ei minun kuulu aukioloaikoja tietää tai priorisoida yhtään mitään; vartiointiohjeita antavat vain yhteyshenkilö ja esimies. On niinikään ihan sama minkä väyväyväyn pidät; olkoon pajan avaimet sekä koodi. Poiskytkentä ajetaan silti.

Todellisia rikkaita, eliittiä tai A-listan julkkiksia tapasin vain harvoin; sellaiset tunnisti siitä, että eivät he olleet millänsäkään – kunhan saivat hakemansa. Eivät he olleet kiinnostuneita meidän kanssa juttelemaan, jos ei oltu parempia tuttuja. Hyvä, jos muistivat katsoa päin ja kiitoskin unohtui usein sanoa.

Pahiten päällekäyviä – nähdyksi tulemisen ja tunnustuksen saamisen kaipuisia – pakkoystäviä olivat siinä jossain välissä olevat ressukat, joiden itsensä tarpeelliseksitekemis- tai valtansanäyttöyritys meni yleensä rujosti perseelleen. Ei välihuutoja ja tarkastettava seisoo paikallaan tarkastuksen keston ajan. Piste.

"Todellinen eliitti oli vähäpuheista; toisin kuin nähdyksitulemisen sekä tunnustuksenjanoiset 'pakkoystävät'."

Ilmeistä oli, että eiväthän ne minulle koskaan mitään mahtaneet – tosipaikassa useista ei lähtenyt edes pahaa ääntä. Mutta sitten ne esittivät suurenneltua, keksittyä tai dramatisoitua aineistoa esimiehiksi kutsutuille, joiden asemaa ei kylläkään pystynyt toteamaan asianomaisten omasta käyttäytymisestä.

Musta ja valkoinen vaihtoivat sujuvasti paikkaa, kun pääoma tai ainakin sitä luullakseen edustavat puhuivat pelaten tunteilla, vastaanottajan kuormittamisella ja yläluokkaisuuskuvitelmilla poissaolevaa proletaaria vastaan. No, sitten tuletkin pressiksen saattelemana juttukeikalle niiden uusiin tiloihin ja sinua juostaan karkuun.

Joo, käsitinhän minä, että koko pääoman arvonlisäys ei voi mennä työvoimalle, mutta kyllä suhtautumistavassa oli muutakin pielessä. Meidät yritettiin saada kiitollisina esittämään takin ja housujen täytteitä – tuolilla istuen tai autolla ajaen – 0.5:den koulutus-, investointi- sekä varusteluasteella. Siinä näit arvosi käytännössä.

"Musta ja valkoinen vaihtoivat paikkaa, kun pääoma tai sitä luullakseen edustavat peräsivät hyvitystä proletaarilta."

Tätä oli jatkuva ihmisarvonsa peräämisen pakko niin työmaalla, firmassa kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Pidemmän päälle siitä olisi jokatapauksessa tullut ongelma. Äläkä selittele kuinka nyt saa sitä sekä tätä, ja olisi muka saanut minun aikananikin, jos vain olisi pyytänyt kauniisti. Turhaa – en usko sanaakaan.

Ne useimmat niin kutsutut saamiset ovat sitäpaitsi perusvälttämättömyyksiä, jotka voivat olla etuja vain höpelölle vailla käsitystä työntekijän oikeuksista sekä työnantajan velvollisuuksista. Sellaisten tulisi olla lähtökohta eikä lisäarvotekijä. Niinkuin suuremman tuottavuuden toimialoilla pitkälti ovatkin.

Kaikki proletaarit ovat altiitta loppuunkäyttämiselle ja poisviskaamiselle, mutta erityisesti vaarassa ovat uusintavaa, käynnissä pitävää, turvaavaa, hoivaavaa tai ihmissuhdetyötä tekevät. Minä en alistunut olemaan tekosyynä, syntipukkina enkä hyppäämään huudettaessa; siksi sain aikani resuttua lähteä. Hyvä niin. En jäänyt kaipaamaan.