Keskimittainen tajunnanvirta muistivihkonsivujen satunnaisista riveistä, osa 2

(Kuva: Jari Kähkönen)

Siispä; nytkö enää paperiliitin irti, palautus piironginlaatikon pohjaisen järjestäjä-kynätelineen oikeaan koloon ja A 6 avolehtiön sivut silppuriin? Ihan niin valmiilta tämä teksti ei vielä tunnu. Eikä sittenkään vaikka uudelleenorganisoin utiliteetit eli jaoin kauppakassit säilytykseen kolmeen eri naulaan.

Keskimittainen tajunnanvirta muistivihkonsivujen satunnaisista riveistä

(Kuva: Jari Kähkönen)

Luin tovi sitten muistaakseni YLE:n netistä epäluottamuksesta, jota toinen voi tuntea ja ruveta siksi härkkien koettelemaan yhden uskottavuutta. Tjaa-a. Ketään ei voi kieltää tuntemasta sekä vaikea on tietää asianomaista paremmin mitkä ne ovat, mutta kuinka motivoitua vastaamaan tunteisiin rakentavasti?

Heittäytykää elämään, sanottiin

(Kuva: Jari Kähkönen) No, identiteetin hakemista se taitaa olla tämäkin.

Socomin lehtori ja psykologian tohtori Rasmus Mannerstöm antoi Hesarille haastattelun identiteetin löytämisvaikeuksista ajassamme. Belfastin poliisien tuotantokauden toiseksiviimeisessä jaksossa tiedettiin myös lausua osuvasti käsikirjoitettuna oman ympäristön – kotinsa – hylkimisen satuttavuudesta.

Uskotko sä tohon informointiselitykseesi itsekään?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kun nykyihminen näkee kolme sirraa ajamassa kolonnassa pillit päällä, se somettaa, että tietääkö joku mihin ne ovat menossa. Jos taas jollain on koira irti aitaamattomalla tontilla, valvontaeläinlääkäri tai poliisi tietävät tämän viimeisinä. Sanohan; uskotko sä tohon informointiselitykseesi itsekään?

Informoiminen? Selityksensä kullakin

Jos olisi pakko käydä otsikon viereen menevää yleiskeskustelua puskikseen postaamisesta arkielämän ongelmatilanteista; sanoisin, että harkitsepa vielä kerran. Siitä ei ole mitään hyötyä; teet vain mahdollisesti hyvinkin vakavasta asiasta viihdettä luusereille, josta hyödyn korjaa joku kolmas – ventovieras.

Nyt tiedän varmasti, että aikani ei koita koskaan

Seisoimme muodossa patterin pääkäytävällä, kun silloinen kapteeni Reijo Ohrankämmen puhutteli joukkoa asetelineellä seisten. Hän vertasi edellistä saapumiserää ja meitä; arvaili hymyssäsuin, että molemmat yhdistettynä aliupseerikouluun ei olisi päässyt yksikään silloinen alikersantti.