Pikkuporvarillisuus

(Kuva: Jari Kähkönen) Eletään viimeisiä hetkiä ennen poisheittämistään; en näet enää ollut agitaattori, joka levittää oikeaa sanomaa. Aika aikaansa kutakin.

Minä olen pienviljelijä-kodin ulkopuolista ammattityötä tehneiden syrjäkyläisten proletaaripojan poika. Tottakai olen kasvanut luokkatietoiseen ihmiskäsitykseen ja maailmankuvaan, jossa pikkuherroja sekä -pomoja halveksittiin avoimesti – ei niistä varsinaisistakaan kyllä silti tykätty – mutta kun he olivat aina niin etäisiä.

Sattuipa siis kerran lähimenneessä – silloin oudoksuttanut – nyt lähinnä naurattava välikohtaus, kun muuan – ei ainakaan jalosta luonteestaan, osaamisestaan ja solidaarisuudestaan tunnettu – entinen vertainen tuli sattumalta vastaan uuden työpaikkansa seinien sisällä. Se paljastui samaksi hommaksi, nyt tavaratalossa.

Hän oli lähtiessään väittänyt vaihtavansa alaa, mutta palasi kuin koira oksennukselleen – ja hymyillen kehuskeli olevansa pikkupomo – käytännössä kuitenkin lähinnä jonkunsortin iltavastaava. Hän teki pilkkaa ihan avoimesti – väitän p-sanankin kopioidun minulta – sen tietämiseen eivät tuon miehen rahkeet riittäneet.

"Työväenluokka avoimesti halveksuu pikkuherroja ja -pomoja, mutta ei kyllä tykkää niistä varsinaisistakaan."

Sinä vuonna pikkuporvallisuuden pinnallisuus, teeskentely ja katteettomat lupaukset olivat jo paljastuneet – olin muuttumassa ihmisenä. Oli ilmeistä, että säännöt eivät koskaan olisi kyllin tiukat, valvonta kattavaa tai seurauksetkaan riittävän tuntuvia. Oikein tekemisestä ei liioin aina saisi palkintoa, koska sellainen maailma vain on.

Ja sellainenhan se maailma on, koska yhteiskuntamme on pääoma- eikä työväenehtoinen. Siellä ihmisiä, joukkoja sekä luokkia kilpailutetaan toinen toisiaan vastaan – tarjoten esimerkiksi mahdollisuus erottua väitetyistä huonommistaan ja arvostella tai holhota heitä – mutta tietenkin vain maksua vastaan.

Harjoitin siis pikkuporvarillisuutta toiminnallisesti, mutten kuitenkaan oikeasti uskonut siihen, koska silmieni edessä avautuva aineellinen todellisuus todisti toisin niin jatkuvasti kuin karkeastikin. Minä en halunnut olla sen paremmin teeskentelijä kuin nyrjähtääkään; ja sen pahempi itselleni – olin siis jo matkalla kohti ulkopuolisuutta.

"Yhteiskuntamme on pääoma- eikä työväenehtoinen. Ihmisiä kilpailutetaan ja huonommistaan saa erottua – maksusta."

Myönnän, että halla-aholainen populistinen nationalismivariantti viihdytti minua hetken, koska niin sosialidemokratian reformistinen keskiluokkapyrky kuin bemarilinjansa eli oikeistovarianttinsakin jättivät minut kylmäksi. Vasemmistoliiton olemassaolon syytä – mikä ikinä se sitten olikaan – en vain ymmärtänyt.

Minulla on siis eppunormaalimainen ”Pioneereille olen fascisti ja fascisteille pioneeri – Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan: Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!” -ongelma. Olisi niin paljon kivempaa, jos minut voisi lokeroida ja sulkea kuulumattomiin tai lukemattomiin, mutta kun se ei vain käy päinsä.

Anna Kontulan Pikkuporvarit luettuani oivalsin sekä kotopopulismimme ponnistus- ja -vetovoiman, että mistä Markus Tiittulan MAGA-Jeesuksen amerikkalaisen dominionismin/kristillisen nationalismin/evankelikaalisuuden häiriintynyt vapauskäsitys kumpuaa. Siksi ne haluavat juuri sen oman 1950-lukukuvitelmansa takaisin!

"Minulla on eppunormaaliongelma. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi vain lokeroida ja siten sulkea huomiostaan."

Kontula polemisoi sattuvasti kurjaa ajan henkeä vastaan; nyt tiedetään mitä 1990-luvun lamassa haavikkolaisen tällin selkärankaansa saaneelle keskiluokalle kävi ja miksi tänään niin kovin himoitaan oikeutta elää kenenkään häiritsemättä. Ovat siis kuin sotilaita; särmäävät kaappia sekä punkkaa – kuvitellen näin kestävänsä taistelustressin.

Siinäpä kiehtova pelitilanne tottatosiaan – kuinka myydä denialismista silmät kiinni ja korvat lukossa olevalle ajatus, että olemme kaikki erilaisia, mutta yhdenvertaisia ihmisiä – joiden tuleekin törmätä JA ärsyttää toisiaan? Sekä, ettei tulevaisuudessa ole enää samaa mahdollisuutta erottua ”huonommistaan” kulutusvalinnoillaan.

Surkeinta on, että nyt niin luulo- kuin oikea keskiluokkakin sortavat työväenluokkaa, sekä suorastaan hyökkäsivät alaluokan kimppuun. Siksi pikkuporvarimediassa lakot ”häiritsevät” tai niillä ”ammutaan itseään jalkaan”. Siitä myös röyhkeys heti nimitellä ”elätiksi”, jos ei käy aikapalkatussa työssä ma-pe 07.30-15.00.

"Kontula polemisoi sattuvasti; pikkuporvarit himoitsevat häiriöttömyyttä taistelustressipäissään. Kenen sodassa?"

Ei tule olemaan ihan vähä koko programmi toimeen, kun aiemmin arvokas muuttuu parhaimmillaan nollaksi tai pahimmillaan jopa ongelmajätteeksi. Sekä kuinka kustannetaan vanhan teknologian romutus, aiheutuneiden sotkujen siivous ja uuden käyttöönotto ynnä jalkautus? Niinpä. Sormia on syytäkin kylmätä – jännityksestä.

Yhteiskunnassamme lähes kaikkea rahaa ja luullakseen myös enintä osaa vallasta pitävät haluavat aivan ymmärrettävästä syystä rahat tai renki -valintatilanteessa pitää rahansa. Yhä. Kiitos suurelle Aarno Laitiselle kielikuvasta, missä ikinä tänään onkaan. Käsitystä ei saa ellei lue, ja jos ei ole käsitystä; ei voi argumentoida vastaan.

Seuraako siis todellisuudessa olemassaoleva painajaisuniyhteiskunta vai jääkö pikkuporvareiden dystopiaporno silkaksi kirjallisuushistorialliseksi alaviitteeksi? Älä anna niiden omistaa sanoja, jotteivät kohta veisi koko diskurssiakin. Siksi minä olen, ajattelen ja kirjoitan – en vuokran sekä ruoan tähden. Ei vaiskaan! Melkein uskoit!