Apinoiko internet elämää vai elämä internettiä? Moista pohdin, kun äsken bloggasin Vornas-jutun häntäpään jämistä ja – luullakseni – kirjoitin toisaalle karjalaisen toljotuksen kummallisuudesta. Sekä; jos mainitsee trollaamisen, on tietenkin käsiteltävä myös negaamista. Nehän ovat ikiaikaisia ”ihmis”tapoja.
En perusta uutisoinnista, joissa työmarkkinoita kuvaillaan joko maantieteellä, nimikkeellä tai numeroilla. Itse k-sanasta taas en taida kirjoittaa mitään kaunista. Tee äläkä puhu; jos ei vakuuta toimintatavallaan, kohtele kunnolla eikä maksa toden arvon mukaan, ei oikeasti tarvitse lisää työntekijöitäkään.
 |
| (Kuva: Jari Kähkönen) Nuoruuteni ei kulunut savotassa vaan kokoussalissa ja siellä käytin näitä helyjä. |
Aijaa. Onko tässä marketissa tietty järjestys missä ostoksensa pitää pakata kantamukseen ja poikkeamasta sanotaan? Kuulkas. En minä kaipaa ääntänne, rahojanne, julkisuuttanne tai muutakaan vastaavaa; ihan sama, kunhan henkilöllisesti hoidettavat lähipalveluni vain toimivat eivätkä maksa liikaa.
Näyn kirjoittaneeni toiseksiviimeisenä teksti-ideana silppuriin työntämistä vailla olevaan Cahieriin, että muutettaessa on alkuhuuma kriisivaihe sekä sopeutuminen. Inspiraatio lähti Ilta-Sanomista, jossa Espanjaan muuttaneen naisihmisen kokemuksille oli annettu nettiajalle tyypillinen klikkiotsikko.
Lastensuojeluhistoriaa on ollut metka lukea. Olemme siis eläneet 40 vuotta toisen modernin aikaa, jota lukijoista yksinkertaisimpien tähden en nyt kutsu esimerkiksi jälkimoderniksi. Siihen näet sisältyy heidänkin oikeutensa valittaa, kun loukkaantuivat, vaikka altistivat itsensä sen vaaralle omalla päätöksellään.
 |
| (Kuva: Jari Kähkönen) Kurkkusalaatti kelpaa enää matonkuteeksi tai käsilaukun raaka-aineeksi. |
