Diivailu

(Kuva: Jari Kähkönen) Vakiintuneen toimituksellisen
käytännön mukaisesti kuvan ja tekstin keskinäinen
yhteys on täysin sattumanvarainen tai tahaton.

Se vain on niin, että ihminen ei koskaan tyydy olemaan sairas, häiriintynyt, poikkeuspersoona, riippuvainen ja niin edelleen yksin. Aina tullaan jotenkin näkö- tai kuuloetäisyydelle kerjäämään huomiota, valitettavasti. Näin elämä sekä ihmisluonto vain yksinkertaisesti toimivat.

Ne varmaan opetetaan tervehtimään jo lastentarhassa

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kävelin kotikatuani suunnassa kokoojakatu, jonka ylitin, koska olin matkalla kirjaston omatoimiajalle muuna lauantai-iltapäivänä. En noteerannut äitiä ja kahta pientä lasta kevyenliikenteen väylällä, sillä he olivat ventovieraita eikä meillä muutenkaan ollut toisillemme mitään asiaa. Toiseksivanhin lapsi sanoi ”moi”.

Flegmaattisuus

(Kuva: Jari Kähkönen) Ei meidän ole pakko olla keskenämme tekemisissä, en ole teistä riippuvainen eikä seurakaan kelpaa.

Jaha. Sille tuli sitten joku antisosiaalisuuskramppi. Vai kummitteleeko performanssin takana ehkä elämänmittainen ihmistenkohtaamisrajoitteisuus? Tiedäpä häntä. Olisi tarvinnut vain olla hiljaa ja sekaantumatta, mutta eihän se kyennyt edes siihen vähään. Entäs, jos et saakaan haastamaasi riitaa? Voivoi.

Palaute ei aina ole oikein eikä vaatimattomuuskaan kaunista

(Kuva: Jari Kähkönen)

Sisko Savonlahti kirjoitti YLE:n nettiin kolumnin pakosta perättömään ylistykseen ajanilmiönä; se oli toinen samaa aihetta sivuava teksti viimeaikoina, vaikken ensimmäistä muistiin merkinnytkään. Ilmiö on kyllä tosiaan olemassa, mutta se ei kuitenkaan ole ihan yksiselitteinen.