Nokian paperia pukkaa taas – kuinka käynee nyt – yksilöiden ajassa?

                  Tämän kun bloggasin; ylläoleva Robert Wyattin Age of self 

                  soi samalla mielessäni. Video: Youtube.

Ette taida muistaa 90-luvun lamaa sekä Nokian Paperia, paperitehdasta, jonka johto koetti onnistumatta ottaa ensin tylytys- ja sitten selitysvoiton koko suomalaisesta työmarkkinajärjestelmästä? Tapaus palautui mieleeni, kun reilun viikon kuumana ollutta Keitele Groupin asiaa katselen.

Saattoi jopa olla, että kiistan katkaissut sopu oli Suomen ensimmäinen talokohtainen työehtosopimus, mutta jätän vannomatta. Päälimmäinen mielikuvanani tänään on surrealistiselta tuntunut gorbatshovilainen taskulaskin- ja huutokauppakapitalismi, jossa ihan pokkana yritettiin esittää kauaskantoisia työelämäjuttuja yksityisasiana.

Seuraava mielikuva on kuvaputkitelkkarin tv-uutiset; jutun kuvituksessa riita oli räjähtää keskenkaiken käsiin, kun firman johtaja alkoi moottoriturpailla tavalla, mikä hetkeksi kyseenalaisti koko sovun. Mutta siitäkin selvittiin; otettiin pieni tuumaustauko ilman kameroita, jonka jälkeen hämmennys hälveni.

"Keitele Groupista tulee mieleen 90-luku ja Nokian Paperin tapaus, joka oli haastaa koko työmarkkinajärjestelmän."

Katsokaapa nyt tätäkin. ”//Keiteleellä ei ole mitään lakisääteistä velvollisuutta neuvotella Teollisuusliiton kanssa//”, lausui hallituksen puheenjohtaja Ilkka Kylävainio STT:lle. Pätkäisin sen noin, koska teetä juodessani kuulin sitaatin juuri tuossa muodossa YLE:n lineaariradion uutisissa enkä ollut korviani uskoa.

Se oli siis totta. ”Työehtosopimusta paremmat työehdot” olivat silkkaa isäntävaltaa – tämä ei ole vain yksi kahina vaan pahin hyökkäys sorttiaan koko jälkimodernina aikana – omistava luokka on siis julistanut sodan työväenluokalle. Ei ihme, että jopa Pelle-Pentikäinen – ei osaa eikä arpaa koko kiistassa – kävi niin kuumana MTV:llä.

Nöyryytys ja nokittelu ovat sinänsä tavanomaista Suomen työmarkkinoilla; teeskennellään, että ei muka tunnusteta vastapuolena olevan luottamushenkilön, työsuojeluedustajan tai liiton asemaa. Siksi järjestäytymisaste sekä yhtenäisyys ovat ensiarvoisen tärkeitä, koska nyt niiden puuttumisen seuraukset näki jo tyhmäkin.

"Ne 'työehtosopimusta paremmat ehdot' olivat silkkaa isäntävaltaa. Omistava luokka käy sotaa työväenluokkaa vastaan."  

Kamppailussa ei ole kyse palvelualoilla tavallisesta ilmiöstä: pomottajakauppiaasta, joka yrittää itse valita alle sadan myyjän luottamushenkilön vaikkei tietenkään ole äänioikeuttu koko vaalissa. Eikä turvafirman mulkkupalvelupäälliköstäkään – kieltäytymässä neuvottelemasta vartijoita edustavan työsuojeluasiamiehen kanssa.

Nyt puhutaan välillisesti yli tuhannesta ihmisestä ja kokonaisesta teollisuudenalasta, joiden kautta syntyvä julkisesti tunnettu varoittava esimerkki voi olla kohtalokas koko suomalaisille työmarkkinoille. Työnantajan on ehdottomasti oltava sidottu työehtosopimukseen ja sen on neuvoteltava työntekijäpuolen edustajien kanssa.

Jos alakohtaisia tessejä ei enää solmita, pitää tehdä talokohtainen, koska työnantaja ei voi yksin ”ilmoittaa” palkkoja, työehtoja ja oloja. Nimittäin; mikähän estäisi sitä muuttamasta niitä huonommikseen heti, kun julkinen meteli vaimenee? Tai kun katsotaan menevän ”huonosti” ellei sitten ihan vaan ”tarvittaessa”.

"Työnantaja ei voi yksin 'ilmoittaa' palkkoja, työehtoja ja oloja. Mikä estää huonontamasta niitä mielivaltaisesti?"  

Jos Keitele Group onnistuu pyrkimyksessään ja selviää seurauksitta, omistava luokka saa merkittävän voiton sodassaan työväenluokkaa vastaan; lopullinen tavoite on hyvinvointivaltion hävittäminen. Rintamia on kaikenkaikkiaan kolme; tämän nyt kuumana olevan nimi on työelämän uusjako.

Älkää yhtään epäilkö; niillä kahdella muullakaan, eli sosiaaliturvan romutuksessa sekä yksityistämisessä ja sääntelynpurussa, ei todellakaan ole tullut rauhaa. Työttömien pakottaminen on ihan sitä itseään. Aluevaltuustot taas ovat elintärkeä lukko, joka sulkee rahan kuppaamisen pois soten palveluvalikoimasta.

Niin, en minä muuten bloggaisi, mutta kun Suomen kehitys sisäisesti vakaaksi, toimivaksi sekä onnistuneeksi liberaaliksi demokraattiseksi oikeus-, hyvinvointi- ja sivistysvaltioksi, jossa on onnellinen kansa – näyttää tuoneen myös epäsuoria sekä tahattomia seurauksia. Luetellun muuttuessa itsestäänselvyyksiksi ristiriidat katoavat.

"Jos Keitele Group onnistuu ja selviää seurauksitta, se on merkittävä voitto hyvinvointivaltion hävittäjille."  

Työväenluokka, joka ei koskaan koostunut ihanteellisista tyypeistä, ja siksi suhtautui niin itseensä, oloihinsa kuin tulevaisuuteensakin miedosti sanottuna vaihtelevasti; on tänään vaikka mitä. Olen aina sillointällöin ottanut kehityksen puheeksi, koska se on velvollisuuteni työväenluokkalähtöisenä kynämiehenä. Vailla suurempaa menestystä.

Pahaa pelkään, että Keiteleen laskelmointi ei ole täysin tuulestatemmattua. Löytynee syrjijä-ihmisvihaajia keille ammattiyhdistys on kommunismia, itsensä paremmaksi ostavia leluporvareita kuin luulevat tienaavansa, kohtalopalvoja-alistujia tyytymässä tietoon mitä tapahtuu ja tietämätöntä massaa – tämä muuten voi mennä vaikeaksi.

En tuhlaa bittiä kertaamalla boomereiden unelmia, elämänkulkua ja porvarillistumista. Sivuutan luokkapudokkaat, nousemattajääneet sekä eksyneetkin; he ovat jo mainintansa saaneet. Tiivistän työväenliikkeen yhteyden puutteen ja kyvyttömyyden vastata työväenluokan unelmiin kahteen sanaan: yksilöiden aika.