Vientivetoinen palkkamalli on Suomen minimipalkkalaki eikä se siihen jää

(Kuva: Jari Kähkönen) Aitoa puna-armeijan ylijäämää; kuvassa ryhmänjohtajan dokumenttilaukku ja Veshmeshok-niminen selkäreppu.

Orpon hallituksen niin kutsutut työmarkkinauudistukset ovat työnantajapuolen toiveuni; älköön siis unohdettako olevan olemassa sellainenkin kuin työntekijäpuoli. Sekä m-sanasta tuli itsestäänselvästi ymmärtää, jottei ainakaan vapaan maan valtiovallalla pitänyt olla mitään asiaa sekaantua niiden toimintaan.

Samaa lihamyllyn pyörittämistä

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on harppi-Saksan niin kutsutun kansanarmeijan
upseerisalkku, jollaista muut tuskin olisivat sen paremmin saaneet käsiinsä
kuin halunneet käyttääkään – akuutin turpaansaamisriskin takia – siltä kansalta.

Menneiden vuosikymmenten suosikkisanonta etsiytyi kielelleni, kun jaoin blogimerkinnän LinkedInissä ja sain kommentiksi linkin lehtijuttuun. Niinpäniin; toimeksiantajille kelpaa kuka tahansa pukineentäyte, firmat antavat halvalla ja poliisi tulee paikalle kun tapahtui rikos. Kuulostaako tutulta? Pitäisi kyllä.

Korona-ajan työvoimapolitiikan kolme hutia ja mistä ne johtuvat

(Kuva: Jari Kähkönen) Kaivarin kartanon eli Työtuomioistuimen vanhan
virastotalon portintolppa joskus kauan sitten.

Luin täkäläisestä lehdestä, että valtion pitäisi kuulemma taata työvoimaa löytyvän tai muuten marjanviljelijä niittää kasvuston maahan. Voivoi. Ensimmäinen hutikutihan tulikin jo siinä; Suomi ei ole sosialistinen kansantasavalta, jossa on työpakko ja työvälitysmonopoli. Ihan siis vaan tiedoksi.

Miun Työn Tekijät ja Pohjois-Karjalan kansallispuku

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kaksi pahimman pään kulttuurishokkia tähän maakuntaan muutettuani olivat työn tärkeys; ja kuinka jokapaikkaan pitää kulkea puolipiruillen sanoen niin kutsuttu Pohjois-Karjalan kansallispuku päällä. Se on sävy sävyyn stailatut työpukukankaiset pusero ja housut. Olipa työ mikä tahansa tai vaikkei sitä ihan aina olisi olemassakaan.