Saat mitä saat ja se on mitä on – sellainen on ihmisluonto

Olin juuri kaupasta palanneena lakannut nauramasta Varustelekan jumalattoman hauskaa coputtamista hollantilaisesta paitaylläristä, kun kuuntelin Novan Retroperjantai 2.0:aa; DJ Matti Airaksinen ei saattanut soittaa tulevalle alokkaalle Raptorin Armeijaa. Siispä inspiroiduin ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta.

Muistin muuan välikohtauksen; olin joitakin viikkoja palvellut alokas, joka palasi päivälliseltä ruokalasta yksittäisenä sotilaana perusyksikköön. Teimme jo tuolloin apupäivystäjän tehtäviä. No, yksi samanlainen...hahaa..vertaisjohtajapa oli sitten päivystäjää tuuraamassa; kokeili oitis tilapäistä käskyvaltaansa minuun.

Olisi muka pitänyt tyhjentää päivystäjänpöydän roskakori; se taas on pääkäytävää siivousalueena hoitavan tuvan tehtävä, kun on huudettu siivouspalvelun aika. Ei ollut meidän alue eikä edes kysytty mikä tupa. Otin häneltä luonnon pois suoralla haasteella; mennäänpä luutnantin toimistoon kysymään, että onko sinulla oikeus antaa tämä käsky.

"Yksi...hahaa...vertaisjohtajapa oli päivystäjää tuuraamassa; kokeili oitis tilapäistä käskyvaltaansa minuun."

Luutnantti oli yksikön vääpeli ja haasteen heittäessäni en tiennyt oliko hän edes enää paikallakaan; samantekevää, sillä tämä olisi katsottu loppuun asti. Vastapuoli yritti huijausta; kokeilla, että pelkäänkö tai kuinka varma olen. Mene itse kysymään, mitä sinulle pitää tehdä. Oma kanttinsa ei kestänyt; jo kohta sanoi ettei tarvitsekaan.

Näinhän asioita ei hoideta, jos käskyvaltaa on. Silloin käsky toistetaan, hankitaan todistajat ja asiasta ilmoitetaan eteenpäin. En pidä todennäköisenä, että olisi annettu tehtäväksi tyhjennyttää roskakori mahdollisimman pian. Sen tehtäväntarjoaja olisi kyllä sanonut suoraan, heti. Kukaties olisin joviaalisti jeesannutkin, silloin.

Eikä tässä kaikki. Myöhemmin apupäivystäjästä tuli alikersantti, jota muistutin asiasta. Sanoi olleen lähellä, että olisi tehnyt minusta ilmoituksen. Puheeseemme puututtiin; kanssani samassa tuvassa alokasajan ollut, silloinen lääkintämies taas ”tiesi” vian olleen yksinomaan joko älykkyydessäni tai toimintakyvyssäni. Älätteli sille alikessulle.

"Samassa alokastuvassa kanssani ollut lääkintämies 'tiesi' vian olleen yksin joko älykkyydessäni tai toimintakyvyssäni."

Seuraava mielleyhtymä oli muuan koulunsa keskeyttäneenäkin asenteensa säilyttänyt opiskelijannulikka porttivahti, jota jouduin valitettavasti kestämään, koska piirivartiointi käytti samoja tiloja tukikohtana. No, erehdyin pitämään häntä huumorintajuisena ja älykkäänä tyyppinä, jonka kanssa katsoin tulevani toimeen.

Irtisanouduttuaan hän käytti viimeisen yhteisen yövuoron aikamme haukkuakseen minut pystyyn käyttäytymiseni vuoksi. Minä kuulemma vittuilen. Sitä ei oltu tarkoitettu keskusteluksi eikä häntä kiinnostanut mitä minulla olisi ollut sanottavaa, joten lopulta en jaksanut sanoa mitään enkä edes katsoa päinkään.

Siitä huolimatta hän kohta änkeytyi muuan yleiseen tilaan, jossa olin kyllin epäonnekas suorittaakseni ”sulun tarkastuksen”, mikä oli kellotettu ja ohjeistettu jokseenkin päin persettä. Tiesi sen olevan meidän kohde. Onneksi opiskelijasankari oli edes hiljaa, kun kohtasimme portaissa, mutta silti hän katsoi päin kuin odottaisi tervehdystä.

"Jouduin kestämään samoissa tiloissa opiskelijanulkki-porttivahtia, jonka kanssa olin luullut tulevani toimeen."

Hienot keskiluokkaiset arvostukset olivat yhä kohdallaan; huomaa myös asianomaisen saaneen hyvän kotikasvatuksen. Mutta miten liene ulkoiseen maailmaan sopivuuden kanssa? Luokkapudokkuus ja sitä seuranneen elinympäristön kaikenpuolinen karkeuskaan ei näytä opettaneen yhtään mitään. Hyvää loppuelämää. 

Eräällä toisella syntyjään pohjoissuomalaisella pystymetsän kasvatilla, jonka työn puute oli haalannut asutuille seuduille; ei nähtävästi ollut sisäsiistiydestä aavistustakaan. Pieri seurassa ja kehtasi vielä sanoa ajatelleensa tuolloin sinua. Tietenkin hän oli myös vahingoniloinen, juoruileva sekä kaksinaamainenkin eläjä.

En pidä suurenakaan pahana sitä, että alettuani sanoa takaisin mokoma lakkasi ensin puhumasta eikä lopulta voinut edes olla samassa huoneessa kanssani. Hänestä tuli näemmä myöhemmin taksikuski, jota kovasti nauratti ohiajaessaan. Minä? Ihan sama. Seisoin bussipysäkillä, koska olin ollut yövuorossa ja halusin vain kotiin nukkumaan.

"Pohjoissuomalainen pystymetsän kasvatti pieri seurassa ja kehtasi vielä sanoakin ajatelleensa tuolloin sinua."

Päälle neljässäkympissä olen siis päätynyt ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihmisluonto on kohtaloapalvova, omaaetuatavoitteleva ja mukautuva. Koetin laittaa tämän tekstin otsikoksi sen henkisen kumilenkinvenytyksen tai siivilöinnin, minkä kautta tuota luontoa käytännössä toteutetaan. Ihmisten kanssa pitää älytä olla varovainen.

Kaikille oikeusvaltioperiaate, hyvinvointiyhteiskunta, kansanvalta tai kaikkien yhtäläinen ihmisarvo eivät todellakaan aukea luonnostaan; sikäli, kun niitä ylipäätään kannattaa. Joskus joillain on huomattavia vaikeuksia jopa alkeellisissa käytöstavoissa ja toisten ruumiillisen koskemattomuudenkin kunnioittamisessa.

En väitä löytäneeni viisasten kiveä tai omistavani onnellisuuden patenttiakaan, mutta pidän puoleni ja osaan nyt kiertää tilanteet missä ennen jouduin tappelemaan. Se voi tarkoittaa, että minua ei noin vain lähestytä tai ruveta kanssani puheisiinkaan, mutta saanpa olla rauhassa ja tehdä itseäni kiinnostavia asioita.

"Perusoikeudet, hyvinvointi, kansanvalta tai ihmisarvo eivät aukea jokaiselle luonnostaan. Jos niitä edes kannattaa."

Voisin kertoa lukuisia rumia sanontoja esimerkiksi rekkakuskeista, siivoojista ja lähihoitajista, mutta miksi viitsisin? Eiväthän monet ylempiluokkaiset, oppineet, rikkaat tai korkeassa asemassa olevat ole usein yhtään parempia, mutta silti heidän sekoiluunsa sekä sopeutumattomuuteensa vain suhtaudutaan anteeksiantavammin.

Lukemattomia kertoja huomaan tulleeni pyydetyksi paikalle pelkäksi itsekehun yleisöksi, kateudentuntijaksi tai voivottelemaan miksen minäkin. Jos siis turha uteliaisuus ja vahingonilo ovat käyneet vanhanaikaisiksi. Sellainen ihmisluonto vain on – saat mitä saat ja se on mitä on.

Mutta turhaanpa ponnistelevat. En minä anna haastatteluja pressikortittomille pummeille; ja vaikka tiedän kaikenlaista, yleensä vaikenen. Niinikään tunnen alhaisia tuntoja huomattavasti vähemmin kuin uskotaan; siinähän se ylemmyydessä elämisen hankaluus onkin – parhaasi mukaan poseerasit enkä silti pidä sinua yhtään minään.