Entä jos ei vain enää kiinnosta?

Mediassa on kuukausipalkannauttijoita, joilla ei ole käsitystä sotilaallisista turvallisuusjärjestelyistä tai jättävät suurelle yleisölle tarkoitettuun julkaistuun tekstiin suomentamatonta poliisijargonia. Entä sitten? Pitäisikö kiinnostaa? Se on heidän ja talojensa häpeä, jos ne nyt sellaistakin sattuisivat tuntemaan.

Netissä mennään tunteet edellä ja ne odottavat tulevansa viihdytetyiksi

(Kuva: Jari Kähkönen) Nuo olivat kovia pelejä 1980- ja 1990-luvuilla

Jos ennen ei olisi juotettu simpanssia humalaan eikä annettu sille olkapääohjusta leikkikaluksi, kuinka nyt niin monelle toiselle kädelliselle – ihmiselle – on sallittu älypuhelimen käyttö? Tätä kauniimmat sanat eivät ole paikallaan älypuhelimista ja somettamisesta.

Turha uteliaisuus johtaa välinpitämättömien ventovieraiden viihteeksi ja ajankuluksi

Valtionradion aluetoimituksen keskinkertainen sahuri yritti olla ovela värittäessään juttuaan; tehdä siitä kiinnostavan. Voivoi. En välitä tietää, että mikä maisteri tuokin oikein oli, mutta klikinkalastelussaan hän lähinnä ruokki turhaa uteliaisuutta ja aiheutti hedelmätöntä arvailutyyppistä keskustelua.

Torjutun – itseään asiakkaaksi luulleen – olemisen tunnoton tuska

(Kuva: Jari Kähkönen) Nuoruuteni pikkuporvallisuudessa ei ollut savottaa vaan helyrasia.

Anteeksi; voitinko kirjallisuuspalkinnon, käsikirjoitinko menestyselokuvan, tuliko vaatekaappini oven sisäpuolelle oma lööppi vai siteerattiinko juttuani valtakunnanverkon eetterimediassa? Hahahaa. Ei; joihinkin jälkimoderneihin nettieläjiin iski vain turha uteliaisuus – fear of missing out – FOMO.

Kaikki eivät kykene vapaaseen mittaan tai kestä sitä

Jos olet niin hölmö, että annat elämäsi, aikasi ja yksityisyytesi maksuksi somen käyttämisestä; luulet varmasti myös minun olevan täällä sinua viihdyttämässä. Höpöhöpö. Välillämme ei ole toimeksiantoa, vastiketta eikä aina todellista vuorovaikutussuhdettatakaan. Ei kiinnosta mitä ymmärrät tai jaksat lukea.

Topikaalisti vai subjektiivisesti?

(Kuva: Jari Kähkönen) No, tähän piti vain laittaa joku vihkokuva.

Jaa-a; mitähän ajattelin, kun tuon otsikon keksin? En muista; sovin siis nyt itseni kanssa, että kyse oli Dylanin 60-luvun pressistä, jossa häneltä kysyttiin muun muassa Suur-Los Angelesin topikaalisista lauluntekijöistä. Sekä senjälkeen koukataan Väinö Linnan esseiden kautta, tietenkin.

Syntipukkihyppy – luuletko aina tekeväsi oikein, jos itse vastaat teoistasi?

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on näkymä Espoon
Kilon poliisin kellarin ikkunaan muuanna sydän-
talvisena perjantai-iltapäivänä. Se esittää myös
jännästi bonhoefferiläistä ajatusta tahdonvastuun
alaisuudesta; eikömitä?

Olen tiennyt aina, että ihminen syyllistää, menee henkilökohtaisuuksiin ja puhuu asioiden vierestä. Luinkin äsken Tuomas Teporan Sodan hengen, koska sodanajan mielipidetarkkailu sekä propaganda ovat minusta kiehtovia aiheita, joiden kautta voi sitäpaitsi oppia lisää maailmasta ympärillään. 

Että höhöhöö vaan – ja mikähän minä olen sinua viihdyttämään?

(Kuva: Jari Kähkönen) Ei kiinnosta.

Turhan usein niin sanotut keskustelut verkossa menevät höhöhööksi. Siinä ei ole mitään uutta eikä kummallista, koska tämä on ihmisen luonto; vastaavaa on tehty verkottomassakin maailmassa vaikka kuinka kauan. Siksi tämän kirjoitankin; minä en sinua viihdytä, lilluhan matkaasi siitä.