Minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta

(Kuva: Jari Kähkönen) Jälleennäkeminen 30 vuoden kuluttua.

Ihan sama olitko fiksu, hauska, fiksusti hauska vai hauskasti fiksu. Kuka tahansa kädellinen, jolla on internettiin yhdistävä päätelaite, voi ruveta nauramaan fiksuasi hauskana. Tai viskoa – onneksi kuitenkin vain virtuaalisesti – päällesi likaavaa-haisevaa protestina, koska pitikin hauskaasi (liian) fiksuna.

Ihmisen pääsy yhteyteen toisten kanssa on perustarve, jota toteutetaan myös kommunikoimalla niin livenä kuin virtuaalisestikin, mutta voi viulu kun piti sitten tulla elämään juuri minun eteeni. Onnen kaava on copy-delete-paste-publish, koska muuten suistutaan solvauksiin tai lisätään estolistalle; keskustelu ei selvitä eikä auta mitään.

Ei, nimittäin; on jo kyllin heitäkin, jotka eivät erota kirjoittajaa tekstistään eivätkä ihmistä verkkopreesensistään. Sikäli, jos oikeasti lukivat edes joka kolmannen rivinkään – ja senkin huonosti – pitänevät vielä näkemäänsä silkkana huvikseen järjestettynä esityksenä. Netti kun on täynnä eksyneitä sieluja sekä tietämättömyyttä.

"Ei eroteta kirjoittajaa tekstistä eikä ihmistä verkkopreesensistä. Jos lukivat joka kolmannenkaan rivin – ja senkin huonosti."

Siksi kai myös jonkun minulle oudon Koivu -nimisen jääkiekkoilijan avioero, josta iltapäivälehti kirjoitti; näemmä veti FB-kaverin nauramaan ex-vaimon luksuselämän loppua jutun verkkotyrkytyksen somelaahuksessa. Mokomasta en olisi eväänikään räväyttänyt, mutta kun seuraavan samanlaisen otsikossa oli minimipalkkatyö -sana.

Niinpä. Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voit valita joko olla siisti, käyttäytyvä ja motivoitu – kelvaten moiseen työhön – vai ruoka-apua saava (jos saat niin kauan kuin saat) työllistymiskelvoton? On siellä epäilemättä menestyjiäkin, mutta he ovat jossain tuolla eivätkä edes katso päin elleivät halua sinulta jotain.

Mitään vastaavaa olen nähnyt meidän maassamme viimeksi joskus 1990-luvun lamassa, kun luin välttämättömyydestä kotiimme haalatun ilmoituslehden enemmän itseäni kiinnostavia osioita. Esimerkiksi senssipalstalla haettiin seurustelukumppania, jonka piti olla – t-sana erikseen sanomalla sanoen – työtön.

"Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voi joko kelvata minimipalkkatyöhön tai olla ruoka-apua saava työllistymiskelvoton?"

Niin. Oli lehdessä sekin palsta, jolla joku keskieurooppalaisoletettu englantia kirjoittava postimöi fiktionaalisen journalistijärjestön virallisennäköisiä valokuvallisia ”pressikortteja”. En tiedä, että oliko oma pelastukseni ulkoinen vakuuttavuus, puhetaito vai ammattilaisen neuvo: tehkää talokohtaiset, jos niitä oikeasti tarvitsette.

Olinhan vain koulupoika, jolla oli huone. Sen merkittävin kaluste oli vaalea lastulevykirjoituspöytä, jossa oli tökköruskea roskalavalta pelastettu lisälevy, minkä päällä kirjoituskone nökötti. Kakkosena tuli keltainen telakan ylijäämäarkistokaappi – pidin kameralaukkua alalaatikossaan – kynät+vihko+nauhuri olivat sivutaskussa.

Minulla oli ja on yhä vain sanani. Ne, joita luullakseen sosiaalisesti lahjakkaat tai edes korkea-asteella vuorovaikutusammattiin opiskelleet kehuvat, pitkästyneet eli itsetuntovajaat tavikset irvailevat ja yksilöpsykopatologioidensa riivaamat solvaavat raivokkaasti. Oli miten oli; minä otan yhä neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

"Minulla oli ja on yhä vain sanani. Yksi kehuu, toinen irvailee ja kolmas raivoaa tähtensä. Sejasama. Ei uppoa."

Harvapa kyseenalaistajani on oikeasti halukas lähtemään tasaiselle; keskustelemaan selvittääksemme todet tiedot, taidot sekä kokemuksen. Kunhan nyt vain haluaa anonymiteetin ja virtuaalisuuden turvista koukkia, josko löytäisi pimityksen, alemmuudentunnon ynnä muun heikkouden hyödynnettäväksi.

Oman oikean henkilöllisyytensä ilmaiseminen ei käy. On liioin turha toivoa yhteistä matkaa Kansallisarkiston toimipisteeseen vuosikertakirjoja katsomaan, koska mokoma ei sitoudu mihinkään eikä kohtaa ihmistä ihmisenä. Kaltaisensa haluaa näet vain manipuloida; ensin juoksuttaa ja sitten nauraa kun toinen vahingoittaa itseään.

Vai on ottanut selvää? Joopajoo. Sitä väitettä ei ainakaan pysty todentamaan saadun informaation laadusta päättäen. Mokomakin ”diktaattorin syrjäyttäjä” kuvittelee olevansa joukon suojassa piilevä naamiosankari; kuiskaavansa ratkaisevan hävyttömyyden juuri oikealla hetkellä. Tiedän. Olen lukenut tästä ilmiöstä kirjallisuudesta.

"Harvapa kyseenalaistaja on halukas ilmaisemaan oikean henkilöllisyytensä, tulemaan tasaiselle ja tekemään mitään."

No, entäpä sitten id:tään talon kaulanauhassa sekä kahta kulkulätkää ja kolmea mekaanista avainta nipussa roikottavat – nuo oletuskeskiluokkaiset – vailla harmainta aavistustakaan mitä prekaari kokee kulkiessaan rajua polkuaan yksin? Mitä on välistäveto tai miltä tuntuu saada ihan selvä yhdensormentervehdys sähköpostitse.

Turha vahtia kameralaukun saumapölyä, akkujen latinkia tai sitä löytyykö salkusta aina vähintään kaksi toimivaa kynää. Ei ole takeita löytämisestä eikä varmuutta löydetyn hyödyntämisestä. Mitä jos viestiisi ei koskaan vastata, ”juttu on jo tehty” tai kotona nukkunut uutispäällikkö käskee vain tyynesti soittamaan päivällä uudestaan?

Eikä ole sattumaa sekään, että julkkikset tuhatpäisillä someyleisöllään tekevät tänään kirjoja – ennen ei välttämättä olisi löytynyt edes ketään kuin olisi naputtanut niteen tämän nimiin sanan fyysisessä mielessä. Maailma se on siis yhäkin suulaita kaikentietäjiä täysi, mutta silti minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.