Vetelys vs ylisuorittaja; muutako ei voi olla?

(Kuva: Jari Kähkönen) Leikin tässä omaksi huvituksekseni sekä mielenvirkeydeksekseni
lehtikuvaajaa 24h seurantareportaasikeikalla; vaikka oikeasti kävin muissa töissä, joissa
en tehnyt journalismia aikapalkkani ynnä etujeni(heh-heh) eteen. Fiktionaalinen
kotimatkalainen katsoo siis yövuorosta päästyään kaamoksenaikaista aamuruuhkaa
bussipysäkiltä.

Olen merkinnyt pöytälaatikkoni A 6 avolehtiön nyt jo yksisivuiseksi kauhtuneeseen jämään, että kirjoitan työläisidentiteetistä. Sen omistajuus on kiistanalainen, kuumimpana käydään otsikkoni kahtiajaosta; kiero määrittelyvalta saattaa siis näin jopa riistää työläiseltä oikeuden omaan minuuteen tykkänään.

Näin voi käydä, koska joillekuille höpsöliineille on epäselvää, että eletään luokkayhteiskunnassa; työn tekijät, johtajat ja hyötyjät pelaavat kaikki omaa peliään omaan suuntaansa. Ehkäpä ilmeisen totuuden hämärtäminen on vielä sekin ihan oma pelinsä. Tiedäpä häntä.

Tuo maailma ei ikinä ole työväenehtoinen. Se sopii muistaa, kun milloin minkäkin johtamisoppivillityksen vuoksi painotetaan vaihteeksi omaa vastuuta; tällöin valtaa jaetaan myös organisaation alatasoille. Moinen hassuttelu loppuu kuitenkin aina; joko keskenkaiken todellisuuteen törmäämiseen, tai siihen kun aika vain on täysi.

"Kiero määrittelyvalta saattaa jopa riistää työläiseltä oman minuuden. Tämä on yhä luokkayhteiskunta, höpsöliini."

Jos et omista eikä omistaja ole valtuuttanut, sinä et oikeasti päätä yhtään mistään; usko huviksesi. On ihan sama oletko kouluttautunut, sekä tiedätkö jonkin asian eli et. Parempi olisi, kun elämästä viisaaksi rupeavat niin sanotut asiantuntijat olisivat kehumatta omanarvontunnon kasvamista koulutuksella ja vastaavalla pälpätyksellä.

Pälpätykseksi se nimittäin jää, jos koulutuksessa ei opi tuotteistamaan, verkostoitumaan ja markkinoimaan omaa osaamistaan. Tämä taas tarkoittaa, että vanhaan työhön ei enää tulla takaisin kuin korkeintaan kääntymään lopetuksen edeltä. Muilta osin suorite taisikin mennä joko vitutuksenhallinnaksi tai itsetuntohoidoksi.

Onko joka hommaan edes olemassa niin sanottua urapolkua, jossa oppi, kehitys ja edistys vuorottelevat luontevasti? Sekä kuinka ne oikeasti vaikuttavat työläisen identiteettiin? Tuo näet haiskahtaa pahemman kerran päällepakotetulle ajattelutavalle, jonka kärki on oikeastaan tähdätty työväenluokkaa vastaan.

"Jos ei opi tuotteistamaan, verkostoitumaan ja markkinoimaan; koulutus jää pelkäksi pälpätykseksi."

Silloin nimittäin unohtuu kätevästi, että töissä tehdään aika paljon itsetarkoituksellista toistoa niillä tavoilla, hinnoilla, ehdoilla ja puitteissa kuin mihin kerran jämähdettiin. Eikä tunneta, samaistuta sekä yhdistytä toisiinsa vaatien ja tarvittaessa joukkovoimaa käyttäenkin oteta parannusta kaikkeen edellälueteltuun. No, soveltuvin osin ainakin.

Siispä; päädytään työtilan lattiatasolle tekemään päämäärätöntä ja kiitoksetonta umpikujahommaa, vailla vaikutusvaltaa, parhaimmillaankin puolinaisen työturvallisuuden kanssa ja jäädään häthätää henkiin työtulollaan. Ihmekö, että ihmiset kehittävät kuka minkäkinnäköisiä selviytymiskeinoja? Muuten ei jaksaisi!

En minäkään aina jaksanut ylisuorittaja olla; olin nimittäin näkö- ja kuuloaistinen, havainnoin kyllä todellisuutta sekä sujuvasti jätin sen ilmiöt tarvittaessa sillensä takanani. Ei minua pidetä pellenä, juoksuteta pää edellä umpiseinään tai tehdä minkäänsortin marttyyriksikaan. Yrittäjiä kyllä riitti, todentotta.

"Töissä tehdään itsetarkoituksellisia toistoja niillä tavoilla, hinnoilla, ehdoilla ja puitteissa mihin kerran jämähdettiin."

Vetelyksenkin esittämistä olen kokeillut, mutta huomatessani ettei se ketään kiinnosta, ja kuinka valinnan voittopuolisesti kielteiset seuraukset jäivät yksin omiksi kannettavikseni; keksin itselleni järkevämpää tekemistä. Nyt olen jokseenkin varma, että mokomaan aikuisten leikkiin en enää jatkossa osallistu.

Ei minua kiinnosta kannatella hah ”työyhteisön” phöhöö ”hyvää fiilistä”; silti, samaa voivat vallan mainiosti leikkiä ne, jotka tulevat moisesta onnelliseksi. Vapauden laajuuden mittaamisessa keskeisin kysymys on; kuinka monta askelta saa ottaa oven ulkopuolelle, mutta pääsee silti yhä takaisin sisään? Ei kovin monta; väitän minä.

Olkoon kumpi on, saa aina pian huomata, että luokkayhteiskunnassa alisteisessa asemassa olevalla on hyvin vähän takeita yhtään mistään. Koulutus voi muuttua ylipätevyydeksi tai ammattitaito katsoa vanhentuneeksi. Niinikään miellyttävyyden vaihtoarvo on haihtuvainen, jos nyt edes arvaa että mikä ketäkin milloin miellyttää.