Vaikeasti kerrottavia tarinoita

(Kuva: Jari Kähkönen)

Inspiroiduin kolmiosaisesta Hassan Zubier-dokumentistä, jota YLE esitti tänä syksynä. Länsimainen sivistys toimii  niin, että luullaan jonkin oikeasti tietävän voivan heti vaivoitta opettaa asian toiselle. Näin luin Hobbesin Leviathanista. Avoimessa yhteiskunnassa Popper arvosteli ilmiötä järjen hirmuvallaksi.

En ole vielä itse päässyt Georges Sorelin valistuksen tai edistyksen illuusioon asti, mutta hengitän jo tiiviimmin ja puristelen käsiäni nyrkkeihin; minulla on riittävästi kokemusta keski-ikäisen keskiluokkaisen keskinkertaisen maailman suhtautumisesta. Ymmärrän, että miksi jollekulle heikommalle tulee tarve suojella itseään.

Jos siis tietolähde luettelonomaisesti kertoo missä on ollut tai mitä hänelle on tehty eikä yritäkään suojella itseään nolostumiselta suljetun johtopäätöslauseen taakse, tekeillä on jotain outoa. Tarina kerrotaan aina jotenkin tipoittain sekä jonkinverran polveillen; turvallisuudentunne ja kiireettömyys ovat kaikkein tärkeintä onnistumiselle.

"Popper arvosteli tätä järjen hirmuvallaksi. Soreliin asti en ole päässyt, mutta ymmärrän heikon tarpeen suojella itseään."

Vaadittaisiin empatiaa, mutta koetapa kehittää sellaista, kun et ymmärrä hyväksy etkä samaistu kanssaihmiseesi sitten vähääkään. No, keskivertosääty ei tietenkään tätä ikinä myönnä, sillä niiden hyvän kodin koulutetun ihmisen minäkäsitys istuu erittäin tiukassa. Viisautta olisi elinkaarimalli; vasta kun kaiken menetät, sivistys jää. Tai ei.

Heitetäänpä välikevennykseksi seuraava aivopieru:”Entä siviilipalvelus? Jos asevelvollisuus 'ei nappaa', voi asevelvollisuusikäinen hakea siviilipalvelukseen, myös henkirikostuomiosta vapautunut.” Sen päästi YLE:n Pekka Pantsu, jota olen jo erikseen kehunut törkeästä asenteellisuudestaan ja tietämättömyydestään.

Jätähän normittamatta, kun olet pelkkä Valtionradion kuukausipalkka, joka on tässä maailmassa aina korkeintaan töissä kassalla, sillä koko kiskan omistaa joku muu. On olemassa aseetonkin varusmiesmiespalvelus, tiesitkö? Niinikään; sivari ei ole mikään nappaamishomma, jos vaikka onneksi vakaumuksentutkintapelleily onkin loppunut.

"Vaadittaisiin empatiaa, mutta koetapa kehittää sellaista, kun et ymmärrä hyväksy etkä samaistu sitten vähääkään."

Siinä näet konkreettisesti, että kuinka näiden rakkaiden töpselinokkaisten lajitovereiden pää on kokoonpantu. Heti; ellei ne itse, joku niille tärkeä ole tai kysytty jostain kumman syystä saa kaikkea olennaista mahtumaan yhteen päälauseeseen, ollaan virnuilemassa ja vinoilemassa. Eivätkä sitä vähääkään häpeä.

Olen esimerkiksi kinannut uutispäällikkö -tittelillä koristellun ylipalkkaisen turhakkeen kanssa, joka keksii osoitella sitä sormella tekstissä ja kysyä tätä kun aiheeseen liittyen kommunikoimme; kuitenkin jättäen epätietoisuuteen, että tuleeko tästä juttu vai ei. Se yritti vain koukkia minun pelkojani ja epävarmuuksiani.

Tämä on juuri sitä suodattamista, jota Zubierin osa 3:n lopussa äänessäollut Gyllenberg poikkeuksellisen nöyränä ja elämänviisaana pohdiskeli. Voi kuinka vaikeaa minun oli katsellessani olla purskahtamatta nauruun, koska tuollaisia eivät tuntemani journalistiset palkannauttijat ole. Epäuskottavaa!

"Tälläinen on töpselinokkainen. Ellei se itse tai joku tärkeänsä ole eikä kysytty heti muotoile täydellisesti, virnuillaan."

Tai sitten kyse on ihan vaan luokkayhteiskunnasta, jonka sisäpuolella oleviksi itseään luulevat käyvät ulkopuoliselta vaikuttavan kimppuun, koska haluavat pitää kuvitellut etuoikeutensa itsellään. Saisi pyrkiä ja haluta; kunhan aina lopulta itse kompastuu omaan näppäryyteensä, sekä sitten ottaa tulevat naurunsa ja häpeänsä nöyrästi.

Kaikki suojelevat itseään; minäkin jätän yksityiselämässä kysymättä sitä mitä en oikeasti välittäisi tietää. Ylempi salonkikelpoistaa alemmalta vohkimansa tiedot tai ilmaukset, jotta tulisi nähdyksi puhuvana ja tekevänä, mutta tilinteon hetkellä voisi aina luistaa karkuun sanoen toimineensa vain ”hänellä olleen tiedon mukaan”.

Siksi vakiintunut media niine kurapettereineen, jotka siltä jonkilaista vastiketta saavat; vaikuttaa myös jossain määrin luovan todellisuutta. Se on publisistille kuuluvan maailmankuvavallan käyttämistä, mutta häntä ei ole mitään aihetta solvata vaikkapa talon netin shoutboxissa ”Suomen valtion propagandaradioksi”. Törkeää.

"Ylempi vohkii kaiken alemmaltaan, mutta salonkikelpoistaa sen paetakseen tilinteon hetkeä toimittuaan 'olleen tiedon' mukaan."

Minä väitän, että mokomaa suoltavan toimittamiset eivät olisi sen parempia kuin kohteensakaan. Molemmat ovat sitä keskivertoruotuisten turhakkeiden sakkia, jonka ulkopuolelle jäänyt ja vallattomuudestaan vihastunut edustaja siellä nyt vain hyödyntää maksimaalisesti puuttuvia edesvastuun mekanismeja sanoessaan.

Oikeat heikot eivät nimittäin tuollaiseen sorru. Sellaiset, joilla on elämänvalhe, minkä avulla he huokuvat luottamusta vaikka täysin tyhjän päällä. Satunnainen lukija tuskin arvaakaan paljonko ihmisyydestä oppii, jos toisen pakottaa pysymään paikoillaan ja vaikeita kysyen katsoo tätä suoraan silmiin minimaalisella sanattomalla viestinnällä.

Keskivertoruotuun kuuluvat alkavat osoittaa ärtymystään, koska he eivät muka ole ansainneet ”kokemaansa kohtelua”. Heillä on myös aina kiire ja tärkeää asiaa; olipa eli ei, oikeasti. Jos asetelma käännetään päinvastaiseksi; he rupeavat täysin häpeämättömästi kyselemään vaikka mitä, ja olettavat saavansa vastauksen.

"Keskivertoruotu osoittaa ärtymystä, mutta asetelman kääntyessä ei häpeä kysyä mitään luullen vielä saavansa vastauksen."

Seuraava saattoi olla osin omakin vika. Mitäs menin leiskauttamaan rikostoimittajan know-how’ta taviksen kuullen, mutta selitykseni on, etten viitsinyt kuunnella aiheetonta viranomaisten morkkaamista. Eläköön se pieni ero! Ei-kiireellinen tehtävä on ei-kiireellinen tehtävä noilla lähtötiedoilla; selvähän se. No, minulle ainakin.

Olisin luullut, että käsillä olisi ollut tärkeämpääkin pohdittavaa kuin minun toimintani ja tienaamiseni, joista tarinoiden en sitäpaitsi ole halukas tyydyttämään kenen hyvänsä uteliaan hyvin yksipuolista juoruntarvetta. Mitä se sinulle kuuluu ja kertoisitko itse itsestäsi vastaavaa kenellekään? Hauskuus olisi varmaan tuolloin aika vähissä!

Miten on; voiko ihmisluonnon kanssa pettyä tai yllättyä koskaan liikaa? Sitä taas pohdin, kun jälleen kerran yksi keskisäätyinen byrokraatti vetäisi 180 asteen käännöksen. Potiko hän siis tuon tempun tehdessään lähimuistin menetystä; vai montaako kirjainta sitä edellisestä, päinvastaista sanoneesta kommentista, oikeasti tarkoitti? Niinpä.