Se sano sitä siitä

Bloggaan nyt verraten ristiriitaisin mielin. Yhtäältä olen hyvilläni, ettei tarvitse pomppia pitkin pusikoita kuuntelemassa kaikentietävien koiranaisten ja länkyttävien miesänkyrämetsästäjien törinöitä; toisaalta minua vituttaa katsella Karjalaisen Matti Siippaisen susipartiojutun kaltaisia väsyneitä rutiinivetoja.

Hankin luettavakseni tuon journalismin alennustilan mahdollistaman turauksen; kävin eilen lähikirjastossani osana puolenpäivän mittaista usean pysähdyksen asiointikierrosta. Joko tämä on osa sarjaa? Olihan samalla kollaamassani maanantain printtilehdessä valitelma sudenkarkoituksen muutoksesta katsojaurheilulajiksi.

Siippaista en tunne; mistä tiedän montako vuosikymmentä on toimitettu yleensäkin ja kuinka syvällinen käsitys poliisista vastapuolena hänellä on. Jokseenkin penkin alle kuitenkin meni; lopputulos on toinentoistensa ohipuhuva keskustelun näköispainos, jossa tärkeintä taitaa olla joko keskustelun jatkuminen tai sanoa saaminen.

"Olen hyvilläni, ettei tarvitse pomppia pusikoissa, mutta samalla journalismin alennustilan katseleminen vituttaa."

Tällä journalismin fenomenologiseen piirteeseen kiinnittyvällä Se sano sitä siitä -ilmiöllä on armollinenkin puolensa. Ylikomisarion kaltainen tallukka ei tiedä mitään kentästä ja varoo mahdollisimman tarkkaan ottamasta selvääkään. Metsästäjä taas voi tarinoida ihan mitä huvittaa vailla vastuuseen joutumisen uhkaa.

Jatko-osat ovat perinteisesti olleet välien kiristyminen äärimmilleen, tappelu tai heiluuko tuoli; se hieman vaihtelee tapauskohtaisesti. Tottakai esimerkiksi pääministeri Sanna Marin(sdp) saa erilaista kohtelua kuin joku kyläläinen metsästäjä ja nobody-virkapalkansaaja; onhan puhe ihan toisesta näytelmästä toisissa kulisseissa.

Itse en näe mitään arvoa pelleilyssä, jossa journalisti vuoronperään kutakin lietsoen ensin saa tilanteen kuumaksi, minkä jälkeen se muuttuu uutiseksi. Se on niinkuin 1980-luvun Spede-filmi Pikkupojat, jossa upseeri Jäpälä ja keksijä Yskänen ensin riitautuvat ja sitten päätyvät kavereiksi; kiitos välillään huseeraavien viestittäjien.

"Se sano sitä siitä -ilmiö kuuluu journalismin fenomenologiseen puoleen; ellei ilmiötä ollut, sellainen syntyy nyt."

Minulle journalismi on tiedonvälitystä; toisinaan tietoa ei ole, sisältö muuttuu koko ajan tai se ovat ristiriitaista, joten erotuomariutta pitää välttää yleensäkin ja erityisesti käyttää harkintaa siinä mitä päästää läpi. Meidän päiviemme ongelma on faktan ja mielipiteen perusteeton rinnastaminen keskenään, joka alentaa keskustelun tasoa.

No, onhan sitä ennenkin osattu laittaa kaksi hyvin ristiriitaista kertomusta rinnakkain, mistä toivotaan älä haasta mua oikeuteen -talismaania; sikäli, kun julkaistavassa jutussa oli oikeasti yhtään mitään oikeasti kiistanalaista. No, Siippainen ja Karjalainen saivat asianosaiset puhumaan sujuvasti toinen toistensa ohi niin totta kuin osaavat.

Mieleen johtui yksi Helsingin vaiheeni komisario, joka oli poliisitiedotteessa lisätietojen antajana. Aihe oli erittäin rutiininomainen huumeratti kyseenalaisessa autossa; olisin ainakin halunnut yrittää omaperäistä juttua, mutta vastaaja ei suostunut edes kertomaan oliko kiinniottaja siviili- vai virkapartio. Koeta siinä sitten.

"Meidän päiviemme journalismiongelma on mielipiteen ja faktan perusteeton rinnastus, joka alentaa keskustelun tasoa."

On ymmärrettävä, että kaikki asianosaiset vetävät aina itseensäpäin. Yleensä halutaan olla merkityksellinen tai sankari; toissijaisesti vähintään rehti ja avulias. Mitä enemmän oikeaa valtaa on; sen epämääräisemmin puhutaan, sekä sitä heikommin puheet on tarkistettavissa yhtään mistään. Tai sitten se vain puhui ihan silkkaa paskaa.

Jos ollaan lirissä tai vastaamassa, annetaan yleensä joku puolitosi vähättely; avoimuus kavaltaa, että psyykkiset suojamekanismit ovat pettämässä. Silloin on syytä kyetä harkitsemaan jutun tekemisen merkitystä. Vallanpitäjä selviää eroamalla, mutta tavikselle kokemuksesta voi tulla lopun elämän mittainen trauma.

Jokainen luulee olevansa oman elämänsä asiantuntija, mutta oikeasti on vain itserakas; sen näkee yrityksestä mulkata juttua, että saisi sanoa saman asian omin eli yleensä vähän pidemmin sananmuodoin kuin toimittaja. Mitä varten sinun pitää saada lukea juttusi etukäteen tai mitä lisäarvoa se sille oikeasti tuo?

"On ymmärrettävä, että kaikki vetävät aina kotiinpäin. Halutaan olla sankari tai vähintään merkityksellinen."

Toisinaan suorastaan huvittaa; tavallinen ihminen yrittää esittää jotain Yhdysvaltain presidenttiä pelaamassa reaalipolitiikaa, jossa on viime hetkeen asti oltava kyky uudelleenmääritellä asemansa tavoitteen saavuttamiseksi. Mutta kun tämä ei aina suju edes siltä oikealta presidentiltäkään. Mitä järkeä ei-presidenttien on yrittääkään?

Ihmekään, että kriitikot selittelevät punavihreää mediaa, joka asenteellisesti vastustaa yksityistä aseenomistamista tai metsästystä. Viranomaismyönteiset höpelöt taas vinkuvat poliisin tietävän asiasta yhtä ja toistakin, mutta muka vaikenevan tarkoituksellisesti. No niin, nyt kaikki sitten tekivät asiasta ne omat johtopäätöksensä.

On sangen uskaliasta ajatella, että tämä olisi tässä. Tulee uusi päivä ja uudet uutiset, joissa voidaan vaikka kertoa kaikki samat asiat päinvastoin. Vähätellään journalismin vaikutusta ihmisyyden muodostaviin peruskäsityksiin. No, senpä edestään tosiaan löysivät niin tämän kuun kovimmassa uutisessa kuin jälkipuinnissaankin.

"On sangen uskaliasta ajatella, että tämä olisi tässä. Tulisi uusi päivä ja uudet uutiset, joissa kaikki voi olla toisinpäin."

Me elämme reaaliaikamaailmassa, jossa toissapäiväinen virallinen tieto on nyt viraalinen postaus; tai sitten kukaan ei ole kuullutkaan koko asiasta ja näin haluaa pysyväkin. No, se liketti ja jakoi, kun kerran jutun laittoi kiertoon joku tuttu, mutta tekstistä hän luki ehkä otsikon sekä joka kolmannen rivin. Mahdollisesti. 

Ja sen on muuten maailmamme tänään näköinenkin.