Marginaalisuudesta, eli, miksi vaihtoehtoisuus ei myy

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kun tieto Alfa-tv.n konkurssista tuli, näyn tuoreeltaan ajatelleen, että se johtui rahoittajien sitoutumishaluttomuudesta sekä sisällön marginaalisuudesta. Alfa vain oli jatkuvasti jäljessä, pihalla ja koetti tehdä samat asiat kuin muutkin vaan halvemmalla. Toiminta ei yksinkertaisesti profiloitunut oikein.

Seuraava mielennoude oli yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajani viisaus; maassamme kilpailussa pärjää aina yksi loistavasti ja toinen on mitä on. Sen hän sanoi alunperin verratessaan TV 2:den Poliisi-tv:tä sekä Nelosen Rikosraporttia keskenään, mutta minusta se sopii kyllä tähänkin kohtaan.

Siitä päädyin kysymään; mitä tarkoittaa marginaalisuus? Sitäkö, että yrittää tehdä jotain, mikä ei kiinnosta ketään, mutta silti odottaa saavansa siitä palkkaa? Hannu Salamakin on sanonut: jos aikoo elää kirjoittamalla, pitää kirjoittaa niin, että sillä elää. On tuossakin ajatuksensa pointtinsa, pohdin minä nyt.

"Tarkoittaako marginaalisuus, että yrittää tehdä jotain mikä ei kiinnosta ketään, mutta olettaa saavansa siitä palkkaa?"

En olisi välittänyt muistaa, mutta mieleeni johtui kuitenkin, kun olin kahdeksasluokkalaisena TET:ssä ilmaisjakelulehdessä. Olin ollut juttua tekemässä ja palasin toimitukseen. Minulle koetettiin tehdä ikävä temppu ihan aidossa hähäää -sainpas tekemään hengessä; nakittaa takaisin ulos, kunhan vain saan takkini naulaan.

En tiedä sanoa, että olisiko toivottu ennemmin raivaria, itkukohtausta vai sokeaa tottelemista, mutta koska minä olen minä niin eipä tullut mikään niistä. Katsoin lappuun; se oli ties kuinka vanha ilmoitus yläasteelaisten spontaanista mielenilmauksesta, joka koski joko koulunsa kuntoa tai siisteyttä – en enää muista kumpaa.

Olin sopinut päätoimittajan kanssa toisesta jutusta sen viikon lehteen, joten äkkiäpä kädessä olisi ollut kaksi puolivalmista, mitkä molemmat jäävät julkaisematta. Totesin viileästi, että tämä on tehty jo – sanomalehti ja paikallisradio ovat ehtineet edellemme. Palautteessa tuli sanomista auktoritatiivisuudesta ja ”nokille hyppimisestä”. Hah-hah.

"En tiedä toivottiinko raivaria, itkukohtausta vai sokeaa tottelemista, mutta ei tullut mitään niistä."

Muistumasta syytän Maarit Tastulan uuden tv-sarjan nettiennakkoa, jossa annettiin uteliaisuutta herättänyt inventaari Antti Heikkisen isoäidin talon löytöesineistä – eräs niistä oli ollut viikoittain ilmestyvän lukemiston tai kirjallisuuslehden irtonumero. Levikki oli jatkuvasti pudonnut vuosikymmenittäin ja 80-luvulla loppunut kokonaan.

Maailma muuttuu. Harmi, että muuttuu, koska itse olisin mielelläni kirjoittanut moiseen; useimmissa sanomalehdissä ei näet ole enää aikoihin julkaistu kaunokirjallisuutta – liitteet on lakkautettu, jos mokomia koskaan edes oli. Mutta toisaalta, eihän ennenwanhaan ollut näitä julkisia verkkopäiväkirjojakaan.

Se on vain sillä tavalla, että valtavirta, pienen yleisön suosikki, marginaalinen ja harrastus ovat käsitteitä, jotka vaihtavat paikkaa vuosikymmenittäin – jotkut voivat jopa välillä tyystin kadota. Elämme aikaa, jolloin kaikki kirjoittavat sekä julkaisevat, mutta vain harva lukee yhtään mitään ja useat eivät edes osaa koko taitoa.

"Se on vain sillä lailla, että käsitteet vaihtavat paikkaa vuosikymmenittäin ja toiset jopa välillä katoavat."

Yllätyksettömyys, tasapaksuus, samankaltaisuus, samasanaisuus, toimihenkilön leikkiminen ja kuvitelma kuin joku olisi lähtökohtaisesti oikeutettu johonkin trendaavat. Samalla laiskuus, halvalla pääseminen sekä ennenkaikkea ei se mitä tiedät, vaan mitä ne luulevat sinun tietävän menevät nyt yhtä kovaa kuin ennenkin.

Se, minkä ei koskaan pitänyt ollakaan; lakkaa. Jos teet lehteä, jossa koko ajan kerrot mitä olisi voinut tapahtua, kun kilpailijasi lehti kertoi mitä tapahtui – toiminta ei ole terveellä pohjalla. Noin paha itsetarkoituksellisuus on ihan selkeässä erillistodellisuudessa elämistä, joka ei voi kuin kriisiytyä. Koska rahat loppuvat?

Näin kävi Raoul Palmgrenille 1950-luvulla kommunistileirissä, vaikka itse olen sitä mieltä, että ilman sotaa seurauksineen lähtö olisi tullut jo 30-luvun lopulla. Ajattele maolaispomo Puolakan kommuuninlopetussanoja: liian moni yrittää olla muuta kuin oikeasti on. Hän itse ja lahkonsa myös. Sitä on marginaalisuus ja siksi se ei myy.