Journalistinen itse-epäily

(Kuva: Jari Kähkönen) Mitenliene; mahtoikohan minulla olla edes housut
jalassa, kun iskin pokkarin jalustalle, otin rekvisiitan kameralaukusta
ja vedin ylle senpäiväisen arkipaitani asettuessani köökin ovenpieleen?
Itselaukaisu sekä sommittelu jälkeenpäin kuvankäsittelyohjelmassa.

Syystä, että pari edellistä tekstiä on mennyt taviksien tyhmille mielipiteille naureskeluun netissä, mikä ei edes osoittautunut kovin suosituksi – otetaan seuraavaksi pöytälaatikkolistauksesta vanha luonnosotsikko. Mahdanko näyttää talon vakituisesta työhevosesta minkäkinlaiselta ”pienlehden tekijältä”?

Ajatusitu syntyi lukemalla Suonna Konosen Uncle Samsara; siinä poikapäähenkilöt kuvattiin tekemässä omaa lehteä kirjoitus- ja valokopiokoneella. En suoraansanottuna pitänyt lainkaan teoksesta päähäni tulleista nouteista – osa niistä oli todellisia omia muistumia marginaalista – osa spontaania itse-epäilyä eletyn elämän edessä.

Pohdinta aktualisoitui, kun YLE Jyvä(s)kyläntakalan Kuopion veskialueelta lähetettiin yleistoimittaja Markku Malinen ynnä kuvaaja – pikaisesti laskettuna ehkä ihan kymmenhenkisen – liikennevalvontaryhmän mukaan yläsavolaisille mökkiteille. Mitä siitä tulee, kun ”kaikki tekevät kaikkea” eikä kukaan erikoistu mihinkään?

"Näin teoksen päähenkilöissä oman itseni enkä suoraansanottuna pitänyt siitä lainkaan."

Niin. Siinä sitten koetat keskustelijana saada sanotuksi tietosi tai analyysisi ajankohtaisesta uutisesta, mutta päädyt hylsyyn. Nappia painanut kansanopistojournalisti tai mediokraatti (amk) resoneerannee, jottei hän tätä ymmärrä, – siispä se on huonoa keskustelua aggressiivisen epäasiallisena. Tai jotain.

Mutta vaikka on valta, ei silti tiedä paremmin. Esimerkiksi – nimeltämainittu Malinen – ei osaa laskea päälukua vaan kalustonkyljet; lisäksi jätti ryhmänjohtajaoletun nimiin laitetun faktalaatikon kohdassa yksi sanomatta, että onko liikenteen tilannekuva edes yleisöjulkinen. Tuskinpa. Ei-julkinen, vain virkakäyttöön se on.

Miksi siis minä en ole valtakunnan pääsarjan tunnettu rikos- ja oikeustoimittaja, jos kerran niin paljon tiedän sekä osaan kuin väitän? En kuitenkaan ollut mikään niin kutsuttu väärinymmärretty nero edes silloin, kun koko käsitteestä ensikerran kuulin peruskoulun yhdeksännen luokan äidinkielentunnilla. Saati nyt.

"Miksi siis en ole valtakunnan pääsarjan tunnettu rikos- ja oikeustoimittaja, jos tiedän sekä osaan niin paljon kuin väitän?"

Jotain journalistin piirteitä minussa on yhä, jos kerran suostun maksamaan numeropalvelun törkeäksi tietämäni taksan soittaakseni Suuren Punamustan Syövän vinkkinumeroon, kun näen lanssin ja maijan vievän oletettua vaarallista, uhkaavaa, itsetuhoista tai pakkohoitoista kylässämme. Ehehehe. Tuo en siis ollut minä itse.

Siitä huolimatta, että siihen vastaa tänään ihan toisen sukupolven edustaja, joka sanoo kerrottavastani ”häh”, vaikenee eikä liioin naura vitsille ay- eli puoluelehdestä, koska ei sitä tajua. No, kivat siitä, jos on jo mahdollisesti päässyt vakituiseksi eikä jäänyt ikuiseksi kesätoimittajaksi. Uutistenlukijana se on kyllä silti ihan surkea.

Asiat toimivat tässä maailmassa sillätavoin, että kaikille taataan vain synty ja kuolo sillä hedelmöityskin on sattumaa – ei mitään niiden välissä. Joillakuilla ei ikinä käynnisty edes aivotoiminta sekä toisilla piruparoilla ympäristön kielteinen vaikutus torppaa kaiken jo kohtuun tai tekee elämästä niin lyhyen kuin kivuliaankin.

"Kullekin on taattu vain synty ja kuolo. Hedelmöitys oli sattumaa; jotkut torppautuvat kohtuun tai elosta tulee niin lyhyt kuin kivuliaskin."

Olen omanlaiseni ihminen. Nuoruuteni pikkupunk-aallon poppibändi Apulannan Toni Wirtanen sen osuvimmin Minusta ei tullut -juttusarjan haastattelussaan sanoi: unelmia hänellä on ollut elämänmittaan useita vaan ei sitkeyttä eikä itsekuria tavoitella niitä. Haluaa välittömän palkinnon vailla ponnisteluja, laiskuuttaan.

Lisäksi en ole sen paremmin sisäänkääntynyt puurtaja-tottelija kuin ulossuuntautunut ihmisihminenkään. Tavikset vieraannutan jo pelkällä pitkittyneellä nyrpeänaamaisella katseella hiljaisuudessa – luullakseen johtajilla ja niin kutsutuilla ihmistuntijoilla taas alkaa oitis ”hälyttää” – tuli pahat aavistukset.

Nii-in. Tätä ankeampaan asemaan ei hevin pääsekään; ei ole tutkintoa tai puolestapuhujaa, ei sovi porukkaan eikä edes herätä sääliä eli katsota olevan mukava. Minunkaltaisteni olemassaolo – saati selviytyminen hengissä terveenä ynnä toimintakykyisenä vanhuuteen asti – on pelkkä kumma historian oikku.

"Kaltaisteni olemassaolo – saati selviytyminen tai vaikuttaminen – on pelkkä kumma historian oikku."

Jaksaakseni ylläpitää elämänmielekkyyttä on siis pakko katsoa, etten ole sen paremmin hyvä kuin huonokaan – olen ulkopuolinen, jota ei noteerata. Journalistiset saavutukseni eivät ole keski-iässä kummoiset, mutta täysin vailla mitään oikeutta titteliin en liioin ole. Enkä ole tästä lopputulemasta juuri millänikään.

Minä nimittäin satun tietämään millaista toimituksessa voi olla, kun luullaan ettei kukaan ulkopuolinen näe. Tai miksi ja miten juttuja oikeasti tehdään. Heh – vai avaa se poliisi niitä taustoja – kaikki keskinkertaiset sutarit saivat siis saman tiedotteen samanaikaisesti. Sekä rakkaita yleispoliisiterveisiä sinne toiseen avokonttoriin vaan.

Journalistinen itse-epäily pukee siis minua, mutta en minä tee vuoksensa yhtään mitään. Käytän valtaa, jos siitä maksetaan tai asia on omani, – mutta mitään tarvetta leikkiä Jumalaa minulla ei ole, – niinikään kestän julkisen huomion velvollisuudentunnosta, lieveilmiönä, – vaan sisimmässäni inhoan koko käsitettä.