Minun brändini ja olennaisuuteni

(Kuva: Jari Kähkönen) Olivatkohan mustakantiset muistivihkot osa brändiäni? 

Some tyrkytti Suomen Lehdistöä, jonka tekstissä Tampereen journalistiikan lehtori kritisoi harhaluuloa läpinäkyvyyden merkityksestä yleisön luottamukselle. Tärkeintä onkin brändin arvostus ja jutun sisällön kokeminen olennaiseksi itselleen. Hyvä keskustelunavaus, kiitos siitä.

En välittäisi muistaa, mutta muistanpa kuitenkin muuan tinkaamisen erään silloisen uutispäälliköttären kanssa; sen olennainen pointti taisikin olla haluttomuuteni keskustella. Halut hyytyivät, koska kaikki meni mihinkäänjohtamattomaksi vatvomiseksi vailla päätä tai häntää.

Hänen takaraivossaan taisi nakuttaa pikkuporvarillisen konformismin ja keskinkertaisuuden tunnuslause; erikoinen väite vaatii erikoisen hyvät perusteet. Minun olisi tällöin enää pitänyt reagoida hänen epäluottamuksentunteeseensa tunnustamalla kelvottomuuteni, mutta pahapa on olematonta myöntää.

"Inttävän uutispäälliköttären takaraivossa taisi nakuttaa silkka pikkuporvarillinen konformismi ja keskinkertaisuus."  

Minä näet kasvoin sen sortin journalistiksi, että jos vääristeli tai valehteli niin sitä ei tehty montaa kertaa. Suoritit, jos suoritit; ellet, niin et – mitään turvaa tai takuuta ei oikeasti ollut. Tuntui siis tutulta, kun Bob Woodward kertoi elämänkerrassaan ensipyryn WaPo:tiin menneen mynkään, koska joku NYT:ssa vei hänen skuuppinsa.

Kannattaako nöyryys? Omakin uusi alkuni keski-iässä Kontrollissa oli lähellä jäädä tapahtumatta, koska ”toistaiseksi tuntemattomasta syystä” toimitukselle ilmoitettiin ettei minusta ole tähän hommaan, itselleni ettei jutu(i)stani olla kiinnostuneita ja tehty työ kaikkinensa meni sille tielleen kadoten jäljettömiin.

Hillitsin itseni noin kahdeksi vuodeksi ja rohkaistuin pyytämään uutta mahdollisuutta, kun ensiyrityksen välimies oli ulkoistanut itsensä niin lehdestä kuin kustantajana olleesta yhdistyksestäkin. Nyt natsasi. Sen perään en kuitenkaan ole onnistunut toistamaan samaa muualla, joten tiedäpä hänenkään todistusvoimastaan.

 "Hillitsin itseni ja pyysin uutta mahdollisuutta kahden vuoden päästä. Natsasi. Mutta mitähän sekin todistaa?"

Muistan myös hetken, kun olin töissä vartijana ja huvikseni tyhmensin itseni; nähdäkseni kuinka vastapuolena ollut asiakkaan nuori naistoimihenkilö reagoi. Kysyin pokkana ohikulkusmalltalkissa, että onko se brändi jotain juotavaa. Ei tullut erityisen suurta hepulia kumpaakaan suuntaan; hän jäi jotenkin tarkkailevaksi.

Siispä; nyt voidaan sivuta Miekan ja kilven tekijän, neuvostojournalisti Kozevnikovin kahdesti sanottua varoitusta toisen arvojen loukkaamisen välttämisestä propagandaa tehtäessä. Siinäkö syy ammattikunnan korkeakouluistumiseen, keskiluokkaistumiseen ja keskinkertaistumisuuteen? Brändihän se on tuokin.

Väitän kuitenkin, että Turvasanomien aikaan olisi ollut sejasama olisinko ollut mediokraatti(amk) tai tenti-ja-unohda-maisteri – koulutuksestani jankuttaminen oli silkka työväenluokkaisen tyrkyn pikkuporvarillinen aivopieru. Sosiaalidominanssi puhui – likaavaahaisevaa naamaan sai – hänestä – hieroa vain ylempiluokkainen.

"Mitä brändi oikeasti tarkoittaa? Mitä se takaa ja ei takaa vaihdon kummallekin osapuolelle?"  

Brändiäni rasittaa myös tunnustuksen puute. Minua ei siteerattu kertaakaan enkä liioin ollut milloinkaan yhteistyössä voimakkaamman organisaation kanssa. Kuinka olisin voinut ollakaan? Tein sisäpiirimateriaalia, jota ulkopuoliset eivät edes ymmärtäneet; sen kiinnostavuus ei siis ollut vielä ihan täyttä nollaakaan.

Olisiko kaikki tullut hoidetuksi, jos olisin lanseerannut ja tiedottanut? En osta ajatusta. Journalistiseksi entiteetiksi tunnustaminen on vain juuri niin hankalan puhteen takana kuin näyttääkin. Aktivistisivusto tai vuotoblogikin käyvät, koska niitä sympatisoidaan ja joskus jopa tarvitaan – mokomassa valinnassa sektorimedia on täysin ulkona.

Tosiaan; senpä edestäni löysin, kun yleislehdistön start-upit Uutisnetti/MyMedia24 eivät johtaneetkaan mihinkään ja alkuvuonna -12 kukaan ei ollut minusta kiinnostunut. Se oli kuin John Travoltan esittämän Tony Maneron lukuisat turhaakin turhemmat käynnit agentuureissa Saturday Night Feverin jatko-osassa. Ellei pahempaakin.

"Ensin tein sisäpiirimateriaalia ja sitten start-upit eivät menneet mihinkään. Kukaan ei ollut kiinnostunut minusta."  

Olennaisuus? Tämä taas on kai vähän kuin muuan opettaja historiallisen Ajankohtaisen kakkosen legendaarisessa teemaillassa; sanoi, ettei halua enää kuulla koulussa kiusattavan. Palveluesimiehemmekin tuiskautti urani toiseksiviimeisessä vartioimisliikkeessä, ettei jaksanut enää valituksia tiedon kulkemattomuudesta.

Näinhän se ihminen toimii; sinä määrittelet, mikä tehtäviisi kuuluu ja ei kuulu, kun on tai ainakin luulet itselläsi olevan valtaa. Hyvä vain, jottei yhtä yhteistä julkista tietoa ole; näin jokaiselle voi kertoa yksilöllisen totuuden, joka sulkee suun, lopettaa kapinoinnin sekä aloittaa sopeutumisen-alistumisen. Siinä sinun olennaisuudellesi.

Olen siis aika skeptinen olennaisuuden suhteen. Entäpä, jos yleisönä on kollektiivisen narsismin läpitunkemia feikkietuoikeutettuja ja tottelemisintoutuneita kummajaisia, jotka aktiivisesti hyötyvät pimityksestä ja mielivallasta? Eikä pidä unohtaa sitäkään, että he ovat silti vain pieni vähemmistö, vaikka pitävätkin niin tavattoman kovan äänen.

"Kysymys olennaisuudesta muuttuu helposti vallankäyttöasiaksi, jolla ei enää ole mitään tekoa sisällön kanssa."  

Journalismin tehtävä on kertoa totuus, jonka ei tarvitse olla mukava, helposti hyväksyttävä tai aina edes täysin käsitettävissäkään. Ammattitaito näkyy kyvyssä kertoa vaikea asia yksinkertaisesti, vieras kiinnostavasti ja etäinen mukaansatempaavasti. Olen usein epäillyt, että luetaanko tekstejäni ollenkaan.

Ainakin ennenwanhaan saattoi sattua, että ihmisten vihamiehet olivat v-mäisesti virnuillen pyytäneet lehden kanssa tekemisissä olleelta tietoa sen-ja-sen ikävästi mainitsevasta tekstistä. Tai somessa huomasi luetun otsikko sekä kolme ensimmäistä riviä – ”tärkeintä” oli ollut olla selkeästi jotain vastaan. Niiden mielestä.

Onko sellaista olemassakaan kuin vilpitön mieli? Näin kysyn katseltuani kuinka julkinen pysyvin kirjaimin tehty omakielinen teksti alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Asiallisen lyhytsanainen toteamus nostattikin yllättäen vahingoniloisen ivanaurun. Toivotaan parasta, koska eihän tätä muuten jaksaisi veivata.