Aamulehden case kuopaisi pintaan muiston mielestäni. Istuimme kesähelteillä tuopposilla Elielinaukiolla Vlatavassa ansioituneemman toverin kanssa kuin oli ollut kuvajournalisti. Heitin pokkana, että jos journalistisia feikkejä ei jää kiinni; seuraako tästä, jottei heitä ole. Se oli hänestä hersyvän hauska vitsi.
Arvaa kaksi kertaa, että monestiko minulle on syydetty syytöksiä valehtelemisesta ja jotain huolitrollauksen tai mielenterveysslurrin välimaastoon jäävää tekstiä ”omissa maailmoissani olemisesta”. Niin. Tulit yllätetyksi: tuota et tiennyt, tätä et vain kehtaa myöntää eli joku kolmaspa vahvistikin jutun todeksi sinun tietämättäsi.
Ja sitten olivat nämä neropatit, joista ei saanut selvää, että mitä ne tarkoittivat niillä puhelinkeskustelujen nauhoittamisillaan tai väitteillään mielipidekirjoittajuudestaan. Jälleen kerran; mitähän siteerattavaa muka sanoit eli luuletko minun ottavan päätoimittajavastuun tuonkin...anonyymin suollon...julki tuuttaamisesta?
"Arvaapa monastiko vaivoinani on ollut syyttelijöitä, haukkujia ja liuta muita luullakseen omaperäisiä tyyppejä?"
Jonkunnäköisen vaikutuksen minuun teki myös Rutger Bregmanin Hyvän historia, jonka päätymissyytä tai -tapaa pöytälaatikkoni konttorikirjan lukulistalle en kyllä enää muista. Sen mukaan 60-luvun puolivälin New Yorkissa ihmiset eivät jättäneetkään toista kuolemaan puukotettuna; kyllä se oli NYPD:n Central-K, joka mokasi – pahasti.
Saattaisi jossitella, että olisiko uhrin eloonjäänti ja tekijän veres kiinniotto ollut tuolloin kiinni – ellei kuinka monasti niin ennen kuin jälkeenkin päin – pitkään itsenäiset laitokset muodostaneista joukkoliikennepoliisi TPD:stä tai vuokratalopoliisi HAPD:stä? Sikäli, kun ajankohtaisella tekopaikalla olisi ollut niiden läsnäoloa.
Jokatapauksessa; toisin väittäminen oli New York Timesin miehen skuuppi – yli 30 ihmistä välinpitämättöminä vaikka kuulivat avunhuudot – kääntöpuoli oli, jottei se pitänyt paikkaansa. Totuus selvisi paikallisradion toiselle miehelle helposti vielä vuosikymmen jälkeenpäinkin vaan raportoinnista piti itsesuojelusyistä luopua.
"Se oli New York Timesin miehen skuuppi, jonka kääntöpuoli tosin oli, ettei tarina pitänytkään paikkaansa."
Katselin myös mielenkiinnolla SVT:n skuuppisarjan toisen jakson. Aftonbladetin 90-luvun uusnatsijutun feikkiys katastrofaalisine inhmillisine seurauksineen muistui jälleen mieleen. Sen elin jo aikalaisena – osin poikahuoneeni kuvaputken Teksti-Tv:n kautta tosin – myönnän nyt, etten pysynyt kärryillä saagan kaikissa vaiheissa.
Siispä; jos menet – itse media-alan sisäpiiriläisenä – sanomaan toista toimittajaa tarinaniskijäksi, hänen esimiehiään kädettömiksi laiskureiksi tai yhtäkään päätoimittajan rangista todellisuudentajuttomaksi pelleksi – pidähän varasi. Jotkut syytökset sivuutetaan, jotkut toiset taas johtavat täysimittaiseen vastaiskuun.
Keskeisintä on, että oletko sinä todellisuudessa vain nolla, joku marginaalinen kummajainen vai pelkkä vahingossa aukijääneen oven tähden salonkiin sisään törmännyt ulkopuolinen – tuhlataanko siis ruutia tai hikeä, jos sinut nujerretaan. Lopputulos on arvoitus, jonka kuulemisesta et ehkä pidä itsekään.
"Et ehkä pidä itsekään arvioinnin lopputuloksesta, jos osoittaudut olevan vailla käytetyn hien tai ruudin arvoa."
Niinpäniin. Internet on täynnä jokasortin elämänsä tärviön rajalle päästäneitä teollisuusvartijana raatavia, jotka ovat – ainakin omasta mielestään – maailman parhaita ihmisarvoasiantuntijoita. Etenkin, jos natsin sairaalaan hyppypotkima päihdeongelmainen pikkurikollinen otti ja kuoli vähän tämän tapahtumisen jälkeen.
Puhumattakaan kaikentietävistä taksikuskeista, joilla on yhtä suuri suu kuin tarve sitä aukoakin. Ei tosin ihan saa selvää, että loukkaantuiko hän ensisijassa marssivien ”kansallisen vastarinnan patrioottien”, Adolf Hitlerin perikunnan vai kaikkien maailman kansallissosialistien puolesta. Tällä kertaa hän siis tiesi kaiken historiasta.
Niinpä; mitä jos olet kaikesta reuhoamisestasi huolimatta niin täysi mitättömyys, jottei sinua noteerata lainkaan? Et koskaan pääse brittiläisen joukkoliikennepoliisi BTP:n piilomiehen sanoja lainaten pääministeri Thatcherin ja sanomalehden päätoimittajan vertaiseksi. Et edes putkimies-Joeksi. Siinäpä kohtaloa kerrakseen.
"Internet on täynnä jokasortin tärvion rajalla häilyviä teollisuusvartijoita ja suuriäänisiä taksikuskeja."
Journalismi on ilmiökeskeistä; jos et ole piiriinsä tullessa ilmiö, muutut sellaiseksi pian. Kielteinen on parempi kuin myönteinen. Eikä mikään ole niin hienoa kuin ensin yllyttää toiset tappelemaan keskenään ja sitten kertoa heidän kuumana käymisestään. Tuossa maailmassa asioilla on myös tapana alkaa elää omaa elämäänsä.
En siis ole nyt innoissani, kun luin YLE:n netistä, että eläkeläinen Matti Kuusela kertoo omatuntonsa olevan puhdas ja lukijoiden kyllä tienneen milloin hän kirjoitti omasta päästään. Mitä, jos kaikki olikin pelkkää huomionkipeyttä sekä kotiinmökkiytymisen ja merkityksettömyyden pelkoa? Ettei häntä unohdettaisi. Niin käy kaikille lopulta.
Ovathan New York sekä Aftonbladetin natsijuttukin enää vain harvojen muistamaa historiaa. Että jälkeen jää vain loputon epäselvyys; oliko jutuissa feikkiä ja loukattiinko yleisön oikeutta tietää tosiasian, mielipiteen ynnä sepitteen ero vai ei. Vähän kuin miksi se Johanna Aatsalon urheilutoimittajaliitosta ”erottaminenkin” sittemmin osoittautui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.