Pieniä kriisin merkkejä vai tapaammeko Kaliningradissa?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kun luin Itiksen kauppavartijan pahoinpitelysakosta ja Tornin ravintolahenkilökunnan suorituksista, sekoilu toi mieleeni lähiöarkea kuvanneen SVT:n sarjan, joka muistaakseni esitettiin Suomessakin. Oma toiminta on oltava kunnossa ja turvallisuuden huomaa vasta puuttuessaan.

Yksityisen turvallisuusalan niin kutsuttu työvoimapula

(Kuva: Jari Kähkönen)

En minäkään muuten, mutta kun turvamyyjyyttä luukuttaneen KV Turvan pomomies alkoi LinkedInissä avautua asiasta. Ei ihme, että on väitetty työvoimapula, kun tietää millainen vitsi palkka-olot-miehitys-välineet-kohtelu-arvostus ovat noissa hommissa. Jos tulijoita ei enää ole, sen edestään löysivät.

Hätäkeskukseen soittamisen vaikeus, osa 1

Ymmärrän – jos syntyi pöllipinon päähän, ja sai kasvatusta yhden holkkitupakan verran; tällöin saattaa olla hyvin omaperäinen käsitys siitä mistä tulee soittaa hätäkeskukseen. Eikä siinä muuta, mutta kun ei enää eletä kylän säännöillä, joiden mukaan asiat sovitaan hiljaa keskenään, koska kaikki tuntevat kaikki.

Yhden tempun taikuri

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on symbolikuva, joka ei esitä ajankohtaista tapahtumaa;
sikäli, kun joku ei sitä vielä jo ihan itse tajunnut.

Voi hyvä tavaton kuinka rahaapalvova, tekosiveä, jälkeenjäänyt ja itsepetoksellinen maa Suomi onkaan – Helsingin raitiovaunukamppailussahan(1, 2, 3) tuonkin taas näki. Yhden tempun taikuri yrittää pärjätä vain sumuttimella sekä hälyttää kännykällä; on kuin 1990-luku olisi tullut takaisin.

Onko kaikki jo tullut sanotuksi?

Tässä sitä taas naputetaan tekstiä tekstinkäsittelyyn, josta se kopioiden liittäen siirretään editoriin. Tämä järjestyksessään ties kuinkamones blogi tuli aikanaan alettua, koska koin itselläni olevan enemmän ja useammin sanottavaa kuin mitä kohtuudella mahtui portfolion mielipidekirjoitusosioon.

Näpäyttelijöitä ja keskustelunvaltaajia

(Kuva: Jari Kähkönen)

Sanotaanko, kuule skolastikko, vaikka niin, että älä sinä minun varmuudestani villiinny – äläkä väläyttele mitään hienovaraisia merkkejä – vertaisesi ymmärtävät ilmankin ja rahvaalle joudut silti antamaan keppiä. Mutta minulle älä astaloa esittele, koska kamppailussa niittaan sinut armotta – olen ammattimies.

Näin hän itse sen kokee

Työtään tehnyt toveri ei – palautteena sähköpostitse pyytämäänsä haastatteluun – saanut ainuttakaan vastausta kysymyksiin, mutta sen sijaan tuli kaksi liuskaa haukkumista. Todentotta – näinhän lähettäjä epäilemättä oli kokenut, mutta ei pidä luulla kaikkien olevan samanlaisia kuin on itse.

Sinä olet jo joku – sinusta tuli sellainen sillä sekunnilla, kun munasolu hedelmöittyi

(Kuva: Jari Kähkönen)

Soittakaa W.A.S.P:in I wanna be somebody! Kuinkas sattuikaan, että juuri kun pääsi YLE:ltä 69 Danny Hernandez-dokumenttiä katsomasta; jo seuraavana päivänä ohitseni pyöräillään huutaen kahdesta Hitler-tervehdyksestä sitä vähemmin kuultua. Ja sitten näen ”linja-auto-aseman” penkissä tuon tarran.

Ah; niin Kaurismäkeläistä, niin kaurismäkeläistä että

(Kuva: Jari Kähkönen) Kai täällä on joskus ja jonkun mielestä kaunistakin.
Palasin kaupasta kävellen pitkin Keskuskadun kevyen liikenteen väylää,
kun tämän kuvan tein.

Kävelen tiellä alamäkeen kunnan vuokratalon välittömässä läheisyydessä. Vastapuolina; puolipitkää, hyvänä päivänä jakaukselle kammattavissa olevaa tukkaa ynnä ylähuulen haivenia kasvattava teini-ikäinen. Sekä korkeintaan viisivuotias pikkupoika, joka seuraa tarkkaan kaikkea mitä ensinmainittu tekee.

Koulutusalemmuudentuntoa viallisen yhteiskuntakäsityksen varjossa

Kyllä siinä taas YLE indoktrinoi aitokeskiluokkaista työnteon iloa koko väestöön niin tökerösti, että huh-huh – luulisi kuin ei Karl Marxia olisi koskaan ollutkaan – eikä yhteiskuntakäsitys terminä rekisteröisi enää mitään. Keskiluokan katoaminen – digitalisaatio – mutta käytännön elämän verrokkina siivooja, häh?

Ei paljon nappaa kuka pääsi vakituiseksi karjalaiseen kylälehteen

Luinpa somesta kuinka eläkeläistoimittaja, joka kevättalvella yllytti kansanliikettä, minkä varjolla vouhottaa yksinäisyyttään ja ikävystymistään – jakoi uutisen journalistiyhdistyksen kielteisestä kannustuspalkinnosta. Sopiva vitsi tähän kohtaan lienee, että viestintä on taitolaji ja onnistuu vain vahingossa.

Maailma muuttuu

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kanssasomelainen avautui äpillä tilatun ja etukäteen maksetunkin palvelun tulemattajäämisestä. Oli soittanut perään, mutta palveluntoimittajalla oli kuulemma jo toinen asiakas. Toimittamattoman tavaran tai tekemättömän työn laskuttamisessa ei minusta ole mitään selittelemistä tai puolustelemista. 

Te olette tämän maailman aikuiset ja päätätte mitä siinä tapahtuu

(Kuva: Jari Kähkönen) Symbolikuva. Tiettävästi tällä kertaa ei puhuta kaksipyöräisistä ajoneuvoista.

Pennuilla on tänään kierteittäinen villitys hyppiä silmille. Häiriköivät yleisesti, huutelevat hävyttömyyksiä siihen puuttuneelle tai satunnaisellekin aikuiselle ja tekevät pientä ilkivaltaa. Asiasta saa kuulla jatkuvasti niin siellä kuin täälläkin, mutta jostain syystä keskustelut eivät koskaan johda mihinkään. Mikseivät?

Torjutun – itseään asiakkaaksi luulleen – olemisen tunnoton tuska

(Kuva: Jari Kähkönen) Nuoruuteni pikkuporvallisuudessa ei ollut savottaa vaan helyrasia.

Anteeksi; voitinko kirjallisuuspalkinnon, käsikirjoitinko menestyselokuvan, tuliko vaatekaappini oven sisäpuolelle oma lööppi vai siteerattiinko juttuani valtakunnanverkon eetterimediassa? Hahahaa. Ei; joihinkin jälkimoderneihin nettieläjiin iski vain turha uteliaisuus – fear of missing out – FOMO.

Keskipitkä kronikka turvallisuudesta

Onpa vaivalloista ja vaativaa olla kunnon kansalainen – tulee vain tehdä parhaansa osaamisensa sekä valtansa puitteissa, ja ilmoittaa eteenpäin se mikä ei ole. Eletäänhän järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jossa kullekin asialle on aikansa, paikkansa sekä tapansa. Miksi siis turvallisuus aina unohtuu?