Yhden tempun taikuri

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on symbolikuva, joka ei esitä ajankohtaista tapahtumaa;
sikäli, kun joku ei sitä vielä jo ihan itse tajunnut.

Voi hyvä tavaton kuinka rahaapalvova, tekosiveä, jälkeenjäänyt ja itsepetoksellinen maa Suomi onkaan – Helsingin raitiovaunukamppailussahan(1, 2, 3) tuonkin taas näki. Yhden tempun taikuri yrittää pärjätä vain sumuttimella sekä hälyttää kännykällä; on kuin 1990-luku olisi tullut takaisin.

Suomalainen sumutinusko on pääosin asepelkoa. 1970-luvun mittaan kaikki ei-viranomaiset, joilla niitä oli; haluttiin pyyhkiä olemattomiin. Mikäs siinä – valintahan se on tuokin – sitä minä tässä bloggaan, että mitä annettiin tilalle tai kuinka asiat kaikkinensa kehittyivät siitä eteenpäin? Eipä kovin kaksisesti, on nyt pakko todeta.

Itsestäänselvyys on, että joukkoliikenteen lipuntarkastajalla ei voi olla poliisin valtuuksia eikä vehkeitäkään. Heidän liikkumisensa seuraamiseen tulisi kuitenkin olla tietojärjestelmä, valvomosta löytyä työvoimaa sen tarkkailuun ja tarkastajilla pitäisi olla käytössä niin hälytys-, suoja- kuin viestivälineetkin. Sumuttimien lisäksi.

"Valintahan se on sekin, että luotiaseet pyrittiin korvaamaan sumuttimilla, mutta millaiseksi kokonaisuus kehittyi?"

Oikein toimivassa kokonaisuudessa sumuttimen käyttöjä ei siis pitäisi olla montaa vuodessa, koska ennen sitä paikalla olisi jo riittävästi järjestyksenvalvojia, sekä epäsuotuisassa käyttötilanteessakin osattaisiin toimia. Olisi edes ennalta ratkaistu, että tullaanko irtautumaan ja suojaamaan poistumista vai kamppailemaan.

En arvota itse valintaa, mutta täytyy osata asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja tehdä päätöksiä – kukin järkeilee sekä kantaa myös vastuun itse. ”Onnistuminenkin” voi olla ylilyönti. Menneessä lipuntarkastajat ovat juosseet ostoskeskuksessa ja kyynärpääkuristaneet vastustamaan alkaneen pakoilijan tajuttomaksi – ei hyvä.

No, nytpä sitten tuli kunnon päättämättömyys ja alireaktio – onneksi ei käynyt pahemmin vaan poliisi pelasti. Tämä olkoon opiksi kaikensortin tunnelmoijille ja haikaajille, koska sellaista se vain on suuren yleisön kanssa työskennellessä. Vastapuolesi terveys, tasapainoisuus, taidot sekä sääntöjen kunnioitus ovat arvoitus.

"Joskus onnistuminenkin voi todellisuudessa olla ylilyönti. Nyt tuli alireaktio ja päättämättömyystilanne."

Sentähden 1970-luvun tunkkainen tekosiveä hyihyi ei pitkiä pamppuja -linja, sekä luotiase-ajatuksestakin seuraava kokonaisvaltainen paskahalvaus ovat niin turmiollisia. Operativiivinen turvallisuustyö ei saa koskaan perustua uskotteluun tai itsepetokseen ja sama koskee myös sen läheisiä sidosryhmiä kuten lipuntarkastusta.

Jos siis sumutuksen jälkeen väkivaltaisuus jatkuu tai yltyy, on päätettävä mitä tekee. Valittaessa kamppailla, sumutin pannaan pois ja aletaan tehdä etäisyyttä sekä neutraloida uhkia. Tietenkään pelkkä taistelutahto ei sinällään ratkaise; jotain tulee myös osata ja kyetä tekemäänkin sekä pystyssä että maassa.

Tässä tapauksessa syytän onnistuneesta aseenriistosta maassa vallitsevaa sumutinuskovaisuutta ja huonoja kamppailutaitoja – numerojärjestys ei ole kiinnilyöty. Jostakin päähän on kuitenkin täytynyt muodostua tilanteen hallitsemisen kuvitelma, koska muuten siihen ei olisi jääty toljottamaan tuolla tavalla.

"Operativiivinen turvallisuustyö ei perustu uskotteluun tai itsepetokseen ja sama koskee myös läheisiä sidosryhmiä."

Alireaktio on täydellistynyt päättämättömyydeksi, kun kännykkä vietiin. 2020-luvulla sen pitää olla toissijainen ja täydentävä viestiväline, jota lipuntarkastaja käyttää ainoastaan paperittoman liputtoman henkilötietojen varmistamiseen. Sijaintiedot ja avunpyynnöt kuuluvat tetraradioon; hälytys tehdään painikkeella.

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta tilaisuuden saadessani toistan itseäni kernaasti; lipuntarkastajat ovat alikoulutettu anakronistinen saareke suurten toimijoiden kainaloon muodostuneessa näkösuojassa – tässä sen näki taas. Eivät osanneet tarkkailla ympäristöään ja suojata omaa toimintaansa riittävästi.

Kuinka ihmeessä yksi voi kuvitella ottavansa kaksi kiinni? Ei näin. Ainoa asia, mikä – sattumalta – meni oikein, oli poliisin löytyminen nopeasti avuksi, koska oltiin Helsingin keskustassa. Tämä oli ihan silkkaa yhden tempun taikuruutta, johon sorrutaan, kun yrittää suorittaa enemmän kuin mitä osaa tai mihin kykenee.

"Ainoa asia, mikä – sattumalta – meni oikein, oli poliisin nopea apu, koska oltiin Helsingin keskustassa."

Kysymys on arvoista. Helsinginseudun joukkoliikenteen turvallisuusjärjestelyt eivät yksinkertaisesti ole riittävät; puuttuu järjestelmiä, välineitä, päivystäjiä ja järjestyksenvalvojia. Laitetaan aina sillointällöin kaksi jv:tä lipuntarkastajien matkaan, jotta saadaan edes olla sen näköisiä kuin jotain tehtäisiin.

Todellisuudessa yhteydenpito, tehtäväseuranta ja henkilömäärä ovat täysin riittämättömät – ne on mitoitettu kuin ajatus olisi yhä vartioida ettei kukaan revi kiskoja irti ja varasta niitä. Lipuntarkastuksessa taas tavoitellaan suurinta määrää hyötyä vähimmällä satsauksella, mikä on aika kyyninen voitontavoitteluasenne. 

Jutun urheiluselostustyyppinen haastamaton ja vastauksia vaatimaton raportointi lähinnä tahattomasti korostaa asioiden hallinnassaoloa – normalisoiden erittäin epänormaalin ilmiön osaksi ihmisten maailmankuvaa. No, sentään tästä ei noussut mediallista riepottelua, ”vapaustaistelua” eikä ”ihmisoikeusaktivismiakaan”.