Ei paljon nappaa kuka pääsi vakituiseksi karjalaiseen kylälehteen

Luinpa somesta kuinka eläkeläistoimittaja, joka kevättalvella yllytti kansanliikettä, minkä varjolla vouhottaa yksinäisyyttään ja ikävystymistään – jakoi uutisen journalistiyhdistyksen kielteisestä kannustuspalkinnosta. Sopiva vitsi tähän kohtaan lienee, että viestintä on taitolaji ja onnistuu vain vahingossa.

No, mikäs palkinto sitten myönnetään kahdelle tämän keissin toimittajalle? Hehän sallivat saman väliportaan esihenkilön vedättää itseään – yrittää saada kuntayhtymä kampatuksi mediajulkisuudella vannomaan olemattomaksi päätös, jota ei oltu vielä edes tehty. Varsinaisia vakiintuneen median kurapettereitä, jotten paremmin sano.

Oikeasti viestin piti olla molemmilla kerroilla jokin ihan muu, mutta hienovaraisesti tehty kauttarantainen mustamaalaaminen johtikin juttujen positiivisen pääasian täydelliseen sivuuttamiseen. Ensimmäistä niistä jouduttiin jopa jälkikäteen netissä editoimaan – toista en edes jaksanut seurata – suurjakelun printti oli ja meni.

"Sopiva vitsi lienee, että viestintä on taitolaji ja onnistuu vain vahingossa. Minkä palkinnon siis toimittajat saavat?"

Ei kuulosta kovin kollegiaaliselta. Minä en kuitenkaan ole enää sama prässihousuinen ja kauluspaitainen pikkupoika kuin olin 30 vuotta sitten – reseptilehtiö blanco kädessä sekä ruskea keinonahkainen kameralaukku kaulassa. Ei ”hyvällä jutulla” eli kielteisellä sellaisella, joka noteerataan eli aiheuttaa keskustelua saa mitä tahansa.

Olen edennyt huomattavan matkan niin sisäisesti kuin ulkoisestikin siitä, kun tein ensimmäisiä salakaatopaikka- ja kaupunginhallitusjuttujani. Saati sitten kun ne hassunhauskat viattomat päivän loppuivat ja mentiin ensimmäistä kertaa oikeasti rankan epäkohdan paljastamaan tulevan herkullisen skuupin perässä.

En etenkään enää usko mitäjossiin. Kun äsken katselin Prinssien mediasota -dokumentin toisen osan YLE:ltä pystyin hämmästyksekseni samaistumaan paljoon kummassakin osapuolessa. Minullakin oli vaikeuksia ymmärtää asemani, kun yht’äkkiä jouduin kylmiltään pomoksi, koska muitakaan vapaaehtoisia ei löytynyt.

"Ei 'hyvä juttu' eli kielteinen sellainen, joka noteerataan eli aiheuttaa keskustelua enää sellaisenaan lunasta arvostustani."

Tunnistin myös sardonisesti hymyillen omistushalun ja manipulaatiopyrkimyksen. Sitä ne yrittävät aina – tosiaan, kun tämä ei onnistu Englannin kuninkaallisiltakaan – miksi sinä vähempi veivaaja nauratat ketään yrittämällä samaa. Siksi minunkin pitää jaksaa – tiedotusvälineiden on vain pakko pysyä ammattimaisesti toimitettuina.

Jos näin ei olisi, työt tulisivat tehdyksi mitenkuten tai ei ollenkaan; seurauksena yleinen etu eli koko maan koko kansa saisi kärsiä. Vapautta, demokratiaa, turvallisuutta tai onnellisuutta on vaikea hintalaputtaa ja määritellä – sitä vain huomaa, jos ne katoavat – tämän estämiseksi tarvitaan sitä usein kiroiltuakin mediaa.

Toimittamista työkseen tekevillä on usein yhdistäviä piirteitä, mutta on naurettavaa luulla heidän aina tuntevan toinentoisensa ja ajattelevankin kaikesta yhdenmukaisesti. Asiat eivät vain yksinkertaisesti näytä samalta, jos niitä katsoo mediatuotteita kuluttavan suuren yleisön ja uutisvirran keskellä olevien toimittajien joukosta.

"Toimittajilla on yhdistäviä piirteitä, mutta on naurettavaa luulla heidän aina tuntevan toisensa ja ajattelevan yhdenmukaisesti."

Hah, vaikka tuo kuilu on siis olemassa; ylittäminen ei välttämättä tee kenestäkään parempaa ihmistä – pyhimyksestä puhumattakaan. Kuukausipalkat saavat minusta kuitenkin pitää omansa hyvinään, vaikka Talvisodan alkamiskuukausi menikin väärin ja pullopalautushuijausjuttu onnistuttiin tekemään mainitsematta vartijaa sanallakaan.

Joskus kulkee – joskus ei. Iltsun Mäkinen teki Securitas Alert Servicesin ahdistelusta yhden suppean printtijutun, jota kukaan ei huomannut – vailla nimiä ja seuraamatta tapausta loppuun. Minä kirjoitin sen edestäkin, mutta loppujenlopuksi en saanut aikaan muuta kuin oman vartijanurani päättymisen.

Samassa syssyssä oli kyllä paljon muutakin. Esimerkiksi Ruotsin Securitaksen maajohtajan tapaus, joka sai tänä vuonna männäkuussa jatkoa, kun SVT:n UG-toimitus paljasti kyseenalaisia myynninedistys- ja suhdetoimintakeinoja. Nähtäväksi jää, että onnistuvatko ne taas yksittäistapaustamaan sekä ulkoistamaan kaiken pahan.

"Vaikka kuilu on olemassa, kuukausipalkat saavat kuitenkin minusta pitää omansa hyvinään. Ei paljon nappaa."

Siksi minä tässä bloggaan, koska jokseenkin noinhan SVR:kin sai Virossa kiinni Herman Simmistä. Miliisinä alettiin, ”valvontayhtymän” teknistä tiedustelua edistävänä KGB-yhteysmiehenä jatkettiin ja loppu teidän pitäisi jo tietääkin. Siksi korruptiiviset sekä turvallisuusriskejä aiheuttavat käytännöt eivät kuulu turva-alalle.

Ehkä ette edes tiedä kuinka ratkaisevasti toisella tavalla valtion tilojen ja alueiden turvallisuudesta alettiin ajatella Ruotsissa jo 1960-luvulla? Saattaa olla, että mokomakin suojeluvartija -instituutio on kohta entinen, koska tämä ei todellakaan ole ensimmäinen sitä koskeva skandaali, mutta korkea-arvoisinta koskeva se kyllä on.

Tätäkään emme tietäisi, jos ei olisi oikeiden ammattilaisten toimittamia tiedotusvälineitä, jotka tekevät pitkäkestoisesti tutkivaa journalismia yhdistäen lähteeltä saamansa omaan niin avoimeen kuin salaiseenkin tiedonhankintaan. Ei siis paljon nappaa kuka pääsi vakituiseksi johonkin karjalaiseen kylälehteen.