Yrityslähestymiskiellon vonkaaminen on turvallisuusalan oma vika

(Kuva: Jari Kähkönen) Hupailukuva. Se pitää pilkkanaan esi-
historiallista ajatusta patukasta sinä ainoana voimankäyttö-
välineenä, joka otetaan mukaan vartiorakennuksesta tai
-huoneesta vain tarvittaessa. Muina aikoina sitä ei tietenkään
voinut edes pitää näkyvissä; tässä tapauksessa säilytyspai-
kaksi lavastettiin joku tarvike- tai peräti siivouskomero.

Tämän tiimoilta on jo naurettu kapitalisteja, kauppiaita, elinkeinoelämän etujärjestö-työnantajaliittoa, amerikkalaisia, ammattiliittoa ja vähän myyjiäkin. Mutta mitäpä, jos oltiinkin pöpelikössä, sokeita sekä ymmärtämättömiä? Ei tajuttu, että yrityslähestymiskiellon vonkaus on ihan turvallisuusalan oma vika.

Tämäkö on Ylämyllyn nuorten kapina?

(Kuva: Jari Kähkönen) Kontiolahden nuoret taiteilijat näyttävät mitä osaavat.

Arvaapa kaksi kertaa, että kiinnostaako minua täkäläisten mullikoiden pöllipinon päähän syntyneiden ja holkkitupakan laajuisen sivistyksen saaneiden typerien erauspentujen ölähtelyt, puskemiset tai pukittelut? Yllätys, ei. Jos minä tämän päättäisin, heidät nujerrettaisiin hyvin ikävin ottein.

Uudelleensuunnittelemassa Pohjois-Karjalaa

(Kuvasitaatti arvostelutarkoitukseen) Pohjois-Karjalan maakuntaliiton
maakuntapäivän mainos vuonna 2023.

Johan minä männäkeskiviikkona pyrskähdin nauruun, kun taas vaihteeksi oli Se Päivä Vuodesta; maakuntaliitto osti maakuntalehden etusivun – vakuuttaakseen kenet ja mistä? Pohjois-Karjalassako ei muka huudella loukkaavasti toisen ulkonäöstä julkisella paikalla seurauksitta sekä uhri hyläten – höpöhöpö.

Ei sumuttimia ensihoitajille

(Kuva: Jari Kähkönen)

Nuoruudenystävä linkkasi kuvaan, jossa esiintyi hänen sidosryhmänsä; viesti oli tavattoman vakava, ensihoitajien työssä kokema uhka ja väkivalta. Siinä ei ole mitään selittelemistä, vähättelemistä eikä puolustelemistakaan – suu kiinni sekä näpit irti, heti. Mutta mikä tämä omituinen sumutinkeskustelu oikein on?

Ei asialla pohjimmiltaan mitään väliä ole – tilanne on mitä on ja syyllinen löytyy aina

Tästä blogimerkinnästä saa syyttää tai kiittää YLE:n Heikki Valkamaa, Vaasan yliopiston Jyri Paasosta ja tuntematonta kuin linkitti ensinmainitun juontaman Uutispodcastin eilisen Avarn-jupakan syyteharkintajutun alle. Tänäänhän tuli lisää samaa lajia Ison Omenan tragedian johdosta.

Muuttuvan Joensuun ja nykykarjalaisuuden kasvot

Maakuntakeskus Joensuu muuttuu kovaa kyytiä paljastaen samalla nykykarjalaisuuden rumat kasvot. Sikäli, jos ei heittäydytä romantikoiksi teeskennellen, että muka jossain myyttisessä menneessä oli yhteisöllinen ja välittävä kultakausi eikä tällöin tai siellä koskaan sattunut mitään todella pahaa.

Etuoikeutettujen lapsista taisi sitten tulla haavoittumattomia

(Kuva: Jari Kähkönen)

Siis mitä minä taas oikein luin? Alaikäisoletetut ovat mopoilleet; aikuisoletettu on väitetysti seurannut autolla, yrittänyt kiilata, hallussa vihjataan olleen kirves JA TÄSTÄ SOMETETAAN. Muka varoittaakseen muita – justjoo – tuota nyt ei uskone asianomainen itsekään.

Organisaattoreista

(Kuva: Jari Kähkönen)

Jos joku sanoi aiemmin Taskuorganisaattori, saatettiin luulla tarkoitetun politrukkia, joka oli jäänyt kiinni anastuksesta tai työajalla masturboimisesta. Näin ei kuitenkaan ole enää; tänään puhutaan tarvekalusta, joita yksi mies voi omistaa jopa useita. Se riippuu ihan kunkin omista tarpeista.

Älä hamua saavuttamatonta ja anna jonkun rakastaa itseäsi, desperado

(Kuva: Jari Kähkönen) Kirjailijuutta ei tarvitse kysyä;
se on tosiasia. Kirjailijat eivät liioin välttämättä pidä
itsestään puhumisesta, jos se ei vie asiaa eteenpäin
tai osoiteta olevan mitenkään olennaista.

Onko väsyneempää läppää kuultukaan kuin ”olen miettinyt oletko kirjailija”? Niinikään; jaoin kuusi päivää sitten kiinnostavan julkisen virallistiedon – kaksi päivää siitä lehti uutisoi saman – ja kaksi päivää tästä päätoimittajansa tykkäsi jaostani. On vain niin, että meidän aikanamme ihminen on ihmiselle desperado.

Vahinko, liioittelu ja perusteettomuus voimankäytössä

(Kuva: Jari Kähkönen)

Lähtökohtani on yksittäistapaus, jossa muistamaton siviili kyselee kaksi viikkoa jälkeenpäin mitä tapahtui, kun ravintolareissu oli päättynyt jalan kipsaamiseen murtuman vuoksi. Siihen itsessään en kuitenkaan ota kantaa, koska en tunne tapahtumia enkä liioin aio ottaa niistä selvääkään.

Luuletko minua turvamyyjäksi, niiden äänenkannattajaksi tai puolustelijaksi?

(Kuva: Jari Kähkönen)

En ole. Nauran halveksivasti sen kaikkia ilmenemismuotoja varauksettomasti, sekä kyseenalaistan mokoman sekasikiön olemassaolo-oikeuden. Tämä teksti naputtuu tekstinkäsittelyyn sekä lentää näyttöön, koska jotkut pöljät googlettavat ”turvamyyjä joensuu” tullen kääntymään blogiini sekunnin murto-osiksi.

Minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta

(Kuva: Jari Kähkönen) Jälleennäkeminen 30 vuoden kuluttua.

Ihan sama olitko fiksu, hauska, fiksusti hauska vai hauskasti fiksu. Kuka tahansa kädellinen, jolla on internettiin yhdistävä päätelaite, voi ruveta nauramaan fiksuasi hauskana. Tai viskoa – onneksi kuitenkin vain virtuaalisesti – päällesi likaavaa-haisevaa protestina, koska pitikin hauskaasi (liian) fiksuna.

Ihmisen pääsy yhteyteen toisten kanssa on perustarve, jota toteutetaan myös kommunikoimalla niin livenä kuin virtuaalisestikin, mutta voi viulu kun piti sitten tulla elämään juuri minun eteeni. Onnen kaava on copy-delete-paste-publish, koska muuten suistutaan solvauksiin tai lisätään estolistalle; keskustelu ei selvitä eikä auta mitään.

Ei, nimittäin; on jo kyllin heitäkin, jotka eivät erota kirjoittajaa tekstistään eivätkä ihmistä verkkopreesensistään. Sikäli, jos oikeasti lukivat edes joka kolmannen rivinkään – ja senkin huonosti – pitänevät vielä näkemäänsä silkkana huvikseen järjestettynä esityksenä. Netti kun on täynnä eksyneitä sieluja sekä tietämättömyyttä.

"Ei eroteta kirjoittajaa tekstistä eikä ihmistä verkkopreesensistä. Jos lukivat joka kolmannenkaan rivin – ja senkin huonosti."

Siksi kai myös jonkun minulle oudon Koivu -nimisen jääkiekkoilijan avioero, josta iltapäivälehti kirjoitti; näemmä veti FB-kaverin nauramaan ex-vaimon luksuselämän loppua jutun verkkotyrkytyksen somelaahuksessa. Mokomasta en olisi eväänikään räväyttänyt, mutta kun seuraavan samanlaisen otsikossa oli minimipalkkatyö -sana.

Niinpä. Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voit valita joko olla siisti, käyttäytyvä ja motivoitu – kelvaten moiseen työhön – vai ruoka-apua saava (jos saat niin kauan kuin saat) työllistymiskelvoton? On siellä epäilemättä menestyjiäkin, mutta he ovat jossain tuolla eivätkä edes katso päin elleivät halua sinulta jotain.

Mitään vastaavaa olen nähnyt meidän maassamme viimeksi joskus 1990-luvun lamassa, kun luin välttämättömyydestä kotiimme haalatun ilmoituslehden enemmän itseäni kiinnostavia osioita. Esimerkiksi senssipalstalla haettiin seurustelukumppania, jonka piti olla – t-sana erikseen sanomalla sanoen – työtön.

"Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voi joko kelvata minimipalkkatyöhön tai olla ruoka-apua saava työllistymiskelvoton?"

Niin. Oli lehdessä sekin palsta, jolla joku keskieurooppalaisoletettu englantia kirjoittava postimöi fiktionaalisen journalistijärjestön virallisennäköisiä valokuvallisia ”pressikortteja”. En tiedä, että oliko oma pelastukseni ulkoinen vakuuttavuus, puhetaito vai ammattilaisen neuvo: tehkää talokohtaiset, jos niitä oikeasti tarvitsette.

Olinhan vain koulupoika, jolla oli huone. Sen merkittävin kaluste oli vaalea lastulevykirjoituspöytä, jossa oli tökköruskea roskalavalta pelastettu lisälevy, minkä päällä kirjoituskone nökötti. Kakkosena tuli keltainen telakan ylijäämäarkistokaappi – pidin kameralaukkua alalaatikossaan – kynät+vihko+nauhuri olivat sivutaskussa.

Minulla oli ja on yhä vain sanani. Ne, joita luullakseen sosiaalisesti lahjakkaat tai edes korkea-asteella vuorovaikutusammattiin opiskelleet kehuvat, pitkästyneet eli itsetuntovajaat tavikset irvailevat ja yksilöpsykopatologioidensa riivaamat solvaavat raivokkaasti. Oli miten oli; minä otan yhä neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

"Minulla oli ja on yhä vain sanani. Yksi kehuu, toinen irvailee ja kolmas raivoaa tähtensä. Sejasama. Ei uppoa."

Harvapa kyseenalaistajani on oikeasti halukas lähtemään tasaiselle; keskustelemaan selvittääksemme todet tiedot, taidot sekä kokemuksen. Kunhan nyt vain haluaa anonymiteetin ja virtuaalisuuden turvista koukkia, josko löytäisi pimityksen, alemmuudentunnon ynnä muun heikkouden hyödynnettäväksi.

Oman oikean henkilöllisyytensä ilmaiseminen ei käy. On liioin turha toivoa yhteistä matkaa Kansallisarkiston toimipisteeseen vuosikertakirjoja katsomaan, koska mokoma ei sitoudu mihinkään eikä kohtaa ihmistä ihmisenä. Kaltaisensa haluaa näet vain manipuloida; ensin juoksuttaa ja sitten nauraa kun toinen vahingoittaa itseään.

Vai on ottanut selvää? Joopajoo. Sitä väitettä ei ainakaan pysty todentamaan saadun informaation laadusta päättäen. Mokomakin ”diktaattorin syrjäyttäjä” kuvittelee olevansa joukon suojassa piilevä naamiosankari; kuiskaavansa ratkaisevan hävyttömyyden juuri oikealla hetkellä. Tiedän. Olen lukenut tästä ilmiöstä kirjallisuudesta.

"Harvapa kyseenalaistaja on halukas ilmaisemaan oikean henkilöllisyytensä, tulemaan tasaiselle ja tekemään mitään."

No, entäpä sitten id:tään talon kaulanauhassa sekä kahta kulkulätkää ja kolmea mekaanista avainta nipussa roikottavat – nuo oletuskeskiluokkaiset – vailla harmainta aavistustakaan mitä prekaari kokee kulkiessaan rajua polkuaan yksin? Mitä on välistäveto tai miltä tuntuu saada ihan selvä yhdensormentervehdys sähköpostitse.

Turha vahtia kameralaukun saumapölyä, akkujen latinkia tai sitä löytyykö salkusta aina vähintään kaksi toimivaa kynää. Ei ole takeita löytämisestä eikä varmuutta löydetyn hyödyntämisestä. Mitä jos viestiisi ei koskaan vastata, ”juttu on jo tehty” tai kotona nukkunut uutispäällikkö käskee vain tyynesti soittamaan päivällä uudestaan?

Eikä ole sattumaa sekään, että julkkikset tuhatpäisillä someyleisöllään tekevät tänään kirjoja – ennen ei välttämättä olisi löytynyt edes ketään kuin olisi naputtanut niteen tämän nimiin sanan fyysisessä mielessä. Maailma se on siis yhäkin suulaita kaikentietäjiä täysi, mutta silti minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

Kun ne voivat (edelleenkin) vain kävellä sinun ylitsesi

(Kuva: Jari Kähkönen)

"Kontiolahdella alkoholijuomia kassan ohi maksamatta kuljettaneesta kahden naisen seurueesta toinen oli uhannut myyjää lyömisellä tämän yritettäessä estää anastusta. Poliisi tutkii tapahtunutta näpistyksenä ja laittomana uhkauksena", kirjoittaa Itä-Suomen poliisi tiedotteessaan. Eli se oli ihan perusmallin ylikävely.

Pelottelee, häpäisee ja uhoaa – eikä ymmärrä kuinka pihalla on itse

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on minun arkistokuvani ja saan tehdä sillä mitä itseäni huvittaa.

Vielä hetki sitten YLE Kuopiossa vaikuttanut vaan sittemmin Helsinkiin siirtynyt Tanja Kröger teki nettijutun ensihoidon valokuvaamisesta, joka ei edes ollut aivan huono. Mutta voi hyvä tavaton kuinka narratiivisesti pihallaolevaa työtä se on silti – sokea niin itselleen kuin sillekin, mikä asiassa on todellinen ongelma.

Ollaanko työpaikalla enää vain seurustelemassa?

Ajatustyö saattoi käynnistyä jo päivällä Radio Suomesta, kun juonnon mukaan palvelut vastaavat – sori vienti – puolesta bruttokansantuotteesta. Illalla luin kirjastossa Outokummun Seudusta merenkulkututkijattaren haastattelun; arvosti siinä laivahenkeä, joka menee pilalle jo yhdestäkin joukkoon sopimattomasta.

Maailmankuvavaivaiset ja vallankäyttökateet

Kävin toverin Facebook-seinällä keskustelua vinkumisesta, että Paavo Teittisen pitäisi muka jäävätä itsensä kaikista Wille Rydmania koskevista jutuista, koska rikosilmoitus. Voi kuinka tutulta tämä kuulostikaan – taas. Sellaista se maailmankuvan muokkaaminen ja vallankäyttö vain ihmisellä nimittäin teettää.

Siis – et kai oikeasti luullut tämän olevan sinua varten?

(Kuva: Jari Kähkönen) Ihminen pyrkii tekemisiin toisten kanssa huo-
miota saadakseen. Voi miten rasittavaa.

Herkempi olisi varmasti loukkaantunut, tullut surulliseksi ja ahdistuneeksikin, jos kuulisi selkänsä takaa ohikulkevan halventavan asuaan sekä päähinettään englanniksi. Sikäli, kun ei ollut vallan tyhmä; luullut ”rakastamista” tarkoitetun kirjaimellisesti. On se ihminen – tämä laumaeläin – sitten sitkeää sorttia.