Ollaanko työpaikalla enää vain seurustelemassa?

Ajatustyö saattoi käynnistyä jo päivällä Radio Suomesta, kun juonnon mukaan palvelut vastaavat – sori vienti – puolesta bruttokansantuotteesta. Illalla luin kirjastossa Outokummun Seudusta merenkulkututkijattaren haastattelun; arvosti siinä laivahenkeä, joka menee pilalle jo yhdestäkin joukkoon sopimattomasta.

Onpa maailma muuttunut. Kaukana menneessä on tökerösti päällepuhuva teollisuuden pukuäijä, joka möläytti ettei tässä kaikki voida vain toinen toistemme paitoja pestä. Sinne menivät myös saman sukupolven teknikot ja opistoinsinöörit puheineen työpaikalla seurustelemisesta versus Se Oikea Työnteko.

Vai näinkö tämä meni oikeastaan aina? Kirjailihan Ossi Nymankin Häpeärauhassa kuinka ”möi” itsensä töihin katteettomilla keittiötaitolupauksilla, mutta vetäytyi sitten kuoreensa kieltäytyen flirtistä työpaikan naisten kanssa. Autofiktiossa tuo viimeinen tai ainoa työkokemuksensa kääntyi siitä lähtien ainutlaatuisen ankeaksi elämykseksi.

"Kaukana takana ovat puheet työpaikalla seurustelemisesta versus Se Oikea Työnteko. Vai näinkö tämä on ollut aina?"

Niin; olihan jossain näistä mysteerimyyjänkin – vartijamerkit rinnassa ja voimankäyttövälineet vyössä – työpaikkailmoituksessa läppä, että etsityn olisi pitänyt olla muun mahdottomuuden lisäksi myös hyvän mielen tuoja sekä fiiliksen ylläpitäjä. Jösses. Ei se kaikkien alojen työvoimapula taidakaan lopulta olla ihme?

Nauroin ääneen kun mieleeni palautui muinainen Pamin vartiointialan sopimusalalehti, jossa oli ollut sisäministeriön poliisiosaston ylitarkastaja Mika Koposen kirjoitus. Teesi kuului, ettei vartijan pidä ajatella valtaa tai voimankäyttövälineitä; toimenpide on myytävä, koska sen kohde voi seuraavaksi olla palvelun ostaja.

Oliko hän aikaansa edellä ollut visionääri, joka tiesi tulevan ennalta vai silkka vajavaisten selviytymistaitojensa piinaama alemmuudentuntoinen lyhyt ruipelo? Eläjä; kenen oli akuutin turpaansaantivaaran takia jo varhain erikoistuttava vaikeuksien välttämiseen, ja niiden seurausten saamisen pitkittämiseen – sanoillaan.

"Kaikkien alojen työvoimapula ei taida olla ihme? Arvostetaanhan hyvän mielen tuomista ja fiiliksen ylläpitoa niin paljon."

Jos näin on, varmaan kaikki minun someen postaamanikin pitäisi olla ehtaa. 12 sanaa ja vitsi – klikkaa tästä referaattiin tai kokopitkään mielipiteeseen – maksat jos jaksat. En osta ajatusta. Ei kukaan enää mitään lue. Ja se; kenen suorituskyky tai rahat eivät riitä edes tiskinyliseen irtonumeroon, ei ikinä pääse lehdenkustantajaksi.

Niin. Mitä, jos hyvinvointivaltion jälkeinen maailma – työn ja pääoman suhteiden uudelleenarviointeineen – on nyt edennyt vaiheeseen, jossa kaikki ennen ihmistyön hyvyyttä kuvanneet suureet ovat täysin merkityksettömiä? Paitsi, jos toteutuman näkee heti kuka tahansa paljaalla silmällä tai ne voi todentaa laboratoriotesteillä.

Keskinkertaiset toistotyön tekijät olkoon siis hyvillään, jos edes pysyvät työelämässä? Heidät voitiin jo korvata siirtämällä työ halpamaahan tai automaatiolla; nyt on tekoäly. Olkoon siis mukavia, hauskoja tai edes positiivisia – muuten ympärillään ei haluta olla – ja he poistuvat seuraavassa eliminoinnissa.

"Mitä, jos hyvinvointivaltion jälkeisessä maailmassa ihmistyön hyvyyttä kuvanneet suureet ovat merkityksettömiä?"

Muistatko Networkin eli suomeksi Kasvot kuvaruudussa -elokuvan? 1970-luvulla ja vielä pitkän aikaa jälkeenpäinkin mokomalle saattoi nauraa satiirina; milloin siis ei yksinkertaisesti kalvennut kauhusta, kun tunnisti todellisuudesta sen verrokkeja. Niinpä; nyt meillä on tyyppejä, jotka tekevät ihan omia uutisiaan nettiin.

1900-luvun massatyöpaikoilla asiat menivät niin päin, että kunkin oli paras olla nöyrän tottelevainen käskijöilleen sekä sopeutua joukkoon, mutta enää ei ole sen paremmin massoja kuin työpaikkojakaan. On vain pienet ikäluokat täynnä toinentoistaan herkempiä fiilispohjalta menijöitä – ainakin omasta ja lähivanhemman mielestä.

Ihmispoloja, joista puolet elävät kelluvassa tilassa, koska eivät pysty tekemään valintoja maailmassa missä kaikki on mahdollista; toinen puoli taas ei kestä minkäänlaisia vastoinkäymisiä, koska sitä on jo jalkapallovalmentajankin mielestä silitetty myötäkarvaan koko ikänsä. Onko siis irtisanomiskynnystä syytäkin alentaa?

"1900-luvun massatyöpaikoilla oli paras olla nöyrä, tottelevainen ja sopeutua. Enää ei ole massoja eikä työpaikkojakaan."

Kun siis kerran työpaikalla ei enää juuri tehdä työtä, vaan ollaan viihtymässä, keräämässä rahaa seuraavaan omaan projektiin sekä seurustelemassa. Resurssit vain katoavat eikä aikaa ole mihinkään – ihme ja kumma. Tai sitten ei; ihmistyön arvonmenetys on läsnä tässä/nyt – ei se ole enää mitään etäistä tiedepuhetta.

Johan minä muistan K-Supermarketin kauppiaan haastattelun syntymäkotikaupunkini lehdessä liki 30 vuotta sitten. Ei hän halunnut myymälävarkaiden tehokasta kiinniottoa vaan ennaltaehkäisyä – ymmärryksen, ettei liikkeestään kannata anastaa. No, ne uudenkin talouden menestyjät haluavat palvelua, mutta vain omilla ehdoillaan.

Tämä tekee meistä muista kurdialueen "naispoliisijoukkojen" dokumenttipäähenkilön kaltaisia. Viis voimankäyttövälineitä väärinkäyttäen tehdystä virkavirheestä ja laittomasta uhkauksesta perheriidan päätteeksi – äiti soitti sekä haukkui päällikön – rumasti. Häpeä selvitettiin heittämällä häkkiin ja antamalla sitten potkut.