Älä hamua saavuttamatonta ja anna jonkun rakastaa itseäsi, desperado

(Kuva: Jari Kähkönen) Kirjailijuutta ei tarvitse kysyä;
se on tosiasia. Kirjailijat eivät liioin välttämättä pidä
itsestään puhumisesta, jos se ei vie asiaa eteenpäin
tai osoiteta olevan mitenkään olennaista.

Onko väsyneempää läppää kuultukaan kuin ”olen miettinyt oletko kirjailija”? Niinikään; jaoin kuusi päivää sitten kiinnostavan julkisen virallistiedon – kaksi päivää siitä lehti uutisoi saman – ja kaksi päivää tästä päätoimittajansa tykkäsi jaostani. On vain niin, että meidän aikanamme ihminen on ihmiselle desperado.

En minä ole täällä kavereita hakemassa enkä huomiota kerjäämässä. Saatan sietää, jos itseänikin sivutaan, koska tässä työssä suoritteella sekä tekijällä on tavallista vankempi keskinäinen suhde. Mutta on paras päättää rivakasti, että aikooko mennä eteenpäin vai ryhtyykö perustelemaan miksi moinen on tarpeellista.

Pohjimmiltaan minusta on sejasama, että onko päätoimittaja yleisesti noin kesälomalla, jottei sytytä – vai kavaltuiko erityisesti, ettei itsekään tilaa omaa lehteään. Enkä olisi ollut ”ensimmäisenä asiasta kertoi” -krediittiäkään vailla, kiitos vaan. Tieto oli tarpeen saada laajaan jakeluun, joten minäpä sitten hoidin asian näin.

"En ole täällä hakemassa kavereita enkä kerjäämässä huomiota. Mene eteenpäin tai perustele, jos yrität keskustella itsestäni."

Onko joku kirjailija vai ei – on luotettavasta julkisesta lähteestä tarkistettavissa oleva tieto – sitä ei oikeasti tarvitse kysyä asianomaiselta itseltään. Siksi toisekseen; kysely on useimmiten jonkunsortin kieroudenilmaus – tavallisimmin halutaan torjua teksti tykkänään, tehdä siitä pilkkaa tai käydä käsiksi tekijäänsä.

Karjalainen nimittäin lähinnä vittuilee, juoruaa sekä pyrkii saamaan ihmisestä kiinni; viimemainitun hän tekee saadakseen joko kuuntelemaan itseään tai löytääkseen lisää aihetta lähinnäseisovasta yksilöstä. Mikäs ovelampaa kuin olla muka kiinnostunut ja ihan kehua; sitten töräyttää tylysti päin naamaa ”mitä oikeasti ajatteli koko ajan”.

Perusteet, sanottu tai sen vaikutus olivat yhdentekevät. Eivät ne mitään lukeneet – silmäilivätpä vain nimeäsi sekä kolmea ensiriviä – ohimennen. Ensin ne nimittelevät hourijaksi, sitten neuvovat perustamaan oman blogin ja lopulta alkavat ohjeistamaan kirjoittamisessa. Turhanaikaista, ah, niin turhanaikaista.

"Perusteesi, kirjoittamasi tai sen vaikutus olivat samantekevät. Tekstiä ei luettu. Tuskin vilkaistiinkaan."

Kaikki on kiinni siitä oletko samaistumisen, pitämisen, hyväksymisen, säälin vai halveksunnan kohde. Yläpuolelle asettuvia vihataan, tuntemattomat kyseenalaistetaan ja kaikkein huonoiten kestetään välinpitämättömyyttä. Saat olla kuinka tyhmä, tohelo, kapeakatseinen sekä vaikka mikä, jos sinut vain voidaan sijoittaa jotenkin.

Jotkut ovat niin kutsuttuja ihmisihmisiä tai mestariverkostoitujia; he muistavat nimesi ja puhuvat sinulle niin kauan kun olet heille hyödyksi. Samojen niin kutsuttu substanssiosaaminen voi osoittautua ohueksi – pystytään pelkkään oikean vastauksen haarukointiin tai sopivalta kuulostavien mitäänsanomattomuuksien papukaijailuun.

Ihminen on laumaeläinen. Se saattaa tehdä minkä tahansa sattumanvaraisen liikkeen vain, jottei olisi tylsää, ikävää tai kokeakseen yhteyttä toisiin – siis pohjimmiltaan tunteakseen olevansa elossa. Nojoo. Siinäpä on somessa saamasi tykkäyksen tai muun reaktion tosi lähtökohta. Aika desperadomeininkiä tottatosiaan, pakko todeta.

"Ihminen saattaa tehdä minkä tahansa täysin sattumanvaraisen liikkeen vain kokeakseen olevansa elossa."

Aika, aatteet, villitykset tai teknologia ovat samantekevät, koska vaikka lähtökohdat ja suuntautuneisuus ohjaavat – ne eivät silti ennaltamääritä koko elämää. No, toisaalta; sovinnaisuus, keskiluokkaisuus sekä massaan sulautuva – enemmän tai vähemmän siisti – toisinaan myös ulkona tapahtuva – työ mahdollisti paljon menneessä.

No, enää ei ole suurkonttoreita – tietokone korvasi ihmiset siisteissä housuissaan ja paidoissaan. Paja purettiin, kun toiminta lähti halpamaahan – lasikoppinsa vaatenaulan työtakki heitettiin pois loppusiivouksessa. Joitain kokardilakkipäitä löytyy sentään vielä – kauluspaita ja kravatti haalareiden alla, mutta rukkaset käsissä – julkishallinnosta.

Nyt olemme kaikki yksilöitä ja itse vastuussa omasta tulevaisuudestamme sekä onnestamme. Pitäisikö Eaglesin Desperado-laulun sanoin oppia olemaan haluamatta aina juuri sitä mikä on ulottumattomissa, sekä antaa jonkun rakastaa itseään ennenkuin on liian myöhäistä? Ei se tuokaan 50 vuotta vanha elämänmaali ihan huono ole.