Puhuu pahaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Purku- ja rakennustyömaa, joka ei ole entinen Liperin myllyn
palopaikka; aidattuna.

Idän ihmiselle puhe on jokseenkin sama kuin hengitys. Ei tarvitse olla asiaa eikä edes sanoa sitä kiinnostavasti; kivat sille, jos joku kuunteli. Äänettömyys on kauhistus, vaaranmerkki tai vähintään oikeuttaa loukkaaviin oletuksiin toisesta; no, olettajan omasta mielestä ainakin. Johan on kotkotukset!

Diplomaattisiakin ovat; puheenpälätys peittää todet ajatukset, estää minkään tärkeän esiinottamisen ja teeskennellään oltavan suorastaan mukavia. Pitääkö siis ottaa henkilökohtaisena loukkauksena, jos toinen ei olekaan samaa mieltä kanssasi tai edes kiinnostunut koko aiheesta? Tiedäpä häntä. Vaikea se on hyväksyä, näemmä.

Häkellyin, kun muutama viikko sitten luin Liperin sekä Rääkkylän paikallislehti Kotiseutu-uutisista sikäläisen valokuituosuuskunnan vastuuhenkilön kirjoituksen, jonka mukaan pahat puheet kalvoivat hankkeen tulevaisuutta. Ensin vihjailtiin suhmuroinnista ja sitten oli muka konkurssi ovella; johan tuli analyysi, huh-huh.

Jokainen saa luonnollisesti olla mukana missä oikeaksi katsoo ja kaikkien ei todellakaan ole pakko tykätä kaikesta. Mutta silti; kuinka vaikeaa idän ihmiselle on olla toivomatta pahaa, jos joku tekee jotain? Ei sen pitäisi olla itseltä pois, vaan sillepä näyttää, että jotenkin muka olisi. Omituista kaikkivaltiudenhaikaamista tuo on ainakin.

"Kuinka vaikeaa idän ihmiselle on olla toivomatta pahaa, jos joku tekee jotain?"

Kääntöpuoli on luonnollisesti, että esimerkiksi Yleisradion aluetoimintaa ei muka saa moittia; aiheestakaan. Meneekö se ehkäpä rikki arvostelusta? Ainoa, mikä ehkä edes joutuu uhanalaiseksi; vaan silti tuskin tuhoutuu, on jonkun käpykyläläisen turvallisuudentunne. Tätä taas minä en osaa pitää suurenakaan vikana.

Pahaa saa siis kyllä puhua, jos juoruilee ajankuluksi, hiljaisuutta välttääkseen tai mikäli kaikki muutkin jo tekevät niin. Täkäläinen käsitys hienotunteisuudesta näyttää olevan, että pahat puhutaan seläntakana ja puhuttu kuulee sen viimeisenä – jos ollenkaan. Ainoan poikkeuksen muodostavat humalaiset ja pikkulapset; toisinaan.

Yleensä nauran mokomalle elämänpidolle; sanon ja teen mitä tykkään, koska osaan hankkia tietoa sekä arvoperustani on selkeä. Ei minun tarvitse kysellä ympäriltäni tukea sen paremmin tietämättömyyksissäni kuin selkärangattomuudessanikaan. Ja mitä sitten, jos olinkin väärässä; asia hoidetaan. Se ei todellakaan ole maailmanloppu!

"Täkäläisittäin paha puhutaan seläntakana ja puhuttu kuulee sen viimeisenä - jos sittenkään."

Jos moisen sosiaalisen kanssakäymisen yhdistää myös täälläpäin hyvin tavalliseen ylhäältäpäin johtamiseen tai keskenään pienellä porukalla ”kaveripohjalta” sopimiseen; päästään aika ankeaan lopputulokseen. Mikään; tarpeellinen tai turha, ei edisty ellei joku auringonpaistamattoman paikan kuningas saa kyllä näin on -ajatusta.

Joskus tämä kämmeniinsähuokailun hengessä pidettävä tarkoituksellinen oppimishaluttomuus ja lähtökohtainen muutoksen vastustaminen ei ole vain huvittavaa. Liperin myllyn palopaikaltakin hamstrataan myrkyllisiä jauhoja, mutta silti sieltä puuttuvat yhä niin aidat kuin vartiointikin. Minkätähden? Ylekään ei asiaa kysynyt.

No, millainen kansa niin sellaiset ovat poliitikot, tiedotusvälineet ja liike-elämäkin. Vertaus on alentava, mutta jostain kumman syystä täkäläinen kansa ei koskaan tee asialle mitään. Kehtaavat vielä kimittää vastaan pahanpuhumisesta syytellen, jos joku huomauttaa ilmeisestä epäkohdasta ääneen.