Kyllä minä saan kurkkusalaattia käsilaukkunani pitää

(Kuva: Jari Kähkönen) Kurkkusalaatti kelpaa enää matonkuteeksi tai käsilaukun
raaka-aineeksi.

Kesäpäivänä eräänä olin suositussa joensuulaisessa kahvi- ja ruokapaikassa; Shemagh-huiviani sekä punaista Tropical Monty-barettiani toljotettiin odotetusti. Mutta se ei ole mitään, että ex-varusnaisella on selässä rynnäkkörepputekele, jossa on Suomen lippu, veriryhmätunniste ja koulutushaaramerkki?

Ja olihan sekin näky; toinen silläerää kyllä juhannuksenviettoon mennyt nuori nainen, joka käytti pääkallokuvaista t-paitaa, missä armeija muka juhli vuotta 1918 syntymäaikanaan. Niinpäniin, sotaisuus on jälleen pinnalla populaarikulttuurissa, mutta joitakin älynväläyksiä olisi kyllä voinut harkita toisenkin kerran.

On nimittäin niin, että yleensä noita paitoja pitävät vain koulujakäymättömät ja muuhunkelpaamattomat toivottomat armeijaelinkautiset palkka- vaan ei aina ammattiarmeijamaissa. Siellä, missä niin sanottu asevelvollisuus on täyttää rekisteröintikortti ja lähettää se viranomaiselle postissa, kun täysi-ikäistyy.

"Niinpäniin, sotaisuus on jälleen pinnalla, mutta joitain älynväläyksiä olisi kyllä voinut harkita toisenkin kerran."

Kun panin itsestäni Faceen lärvikuvan, jossa minulla oli mainituksitullut päähine päässäni, eräskin maassamme armeijaa markkeeravan pellekoulun käynyt tuli heti antamaan taitto-ohjeita. Ei ymmärtänyt edes sitä, että kyseessä oli eri yksilö kuin mitä hänelle oli jaettu. Silloin kun minä siellä olin; baretteja oli vain erikoisjoukoilla.

Siis, sankari, joka ei itse erota aselaji- ja barettivärejä toisistaan; saati tiedä millä joukoilla läntisissä maailmanluokan armeijoissa on tulipunainen viimemainittuna, tuli neuvomaan, koska keksi minun olevan (reservin)sivari. Sekö sitten olisi ollut hyvää etikettiä, että päähineen hikinauhan rusetti olisi ollut keskellä otsaa? Hienoa!

Kyllä se on niin, että Laulhéren pudotettua kilpensä, suunta oli sen jälkeen fotariliivin selkätaskuun päin. Pysyvästi. Uusi valinta kohdistui barettiin, mutta totta hitossa pidin huolen, että kyljessään lukee kyllin näkyvästi Kangol eli valmistaja. Kampaustani, eli mallia lyhyttä, saatan kohta vaihtaa, koska näköjään sitä jo matkitaankin.

"Sankari, joka ei erota maailmanluokan armeijoiden aselaji- ja barettiväriä toisistaan, tuli neuvomaan etikettiä."

Aika ja maailma näet muuttuu. Veriryhmät ynnämuut tiedot, joilla nykyään on tapana koristella palvelus-, virka-, ja toimipukuja olivat ennenaikaan tavallisia vain kansainvälisissä tehtävissä. Kotimaassa ne olisi komennettu heti pois asiaankuulumattomana itsensäkoristeluna. Miehetkö eivät ole turhamaisia? Hah-hah.

Eikä uusi aika ole aina parempi. Jos et ole oikeassa erityistilannemuodostelmassa, hittoako käytät siihen kuuluvan ryhmäjaotusmerkkejä; järjellisempää ei ole ”unohtaa” tosiasiallisia sellaisia tavanomaiseen kenttävarustukseenkaan. Sitäkin tapahtuu, vaikka vastaavasta yleensä morkattiin vain sotilaspoliisivarusmiehiä 1990-luvulla.

Kuinka erikoinen olet oikeasti? Äsken katselin BBC:n dokumenttia vuoden 2011 mellakat aloittaneesta Mark Dugganin kiinniotosta; siinäpä putosi Suur-Lontoon poliisin erikoistuneet asejoukot jalustaltaan, jos olivat sellaisella koskaan olleetkaan. Ammuttiin epäilty, oltiin ristitulessa, ei osata de-eskalaatiota ja niin edelleen. Jösses.

"Kuinka erikoinen olet oikeasti? Suur-Lontoon poliisin erikoistuneet asejoukotkin putosivat jalustaltaan."

Onneksi Pohjois-Karjalassa mikään ei ikinä muutu; eivät edes asenteet. Täällä mies ei voi käyttää olkalaukkua; paitsi, jos se on joku töissä pakollinen kamera-, läppäri- tai työkalulaukku. Jos silti käyttää olkalaukkua, on jokseenkin sama, että valitseeko hillityn Marimekon klassikon vai jotain todella repäisevää. Toljottaminen on taattua. Aina.

Minulla on istrumenttien suojalaukkuja ja salkkuja myös; työkäyttöön ynnämuuhun patsasteluun varattuina. Mutta juuri nyt en tunne itseäni keski-ikäiseksi, joka vapaa-aikanakin käyttäisi tylsän asiallisia laukkuja. Siispä otin lystikkäästi militaarilinjaksi sanomani kokoelman esiin ja varastoin asialliset. Minähän teen mitä tykkään.

Eivät ihmiset ymmärrä tai kuuntele toinentoisiaan. Puolet nuorempi henkilökohtaisen ongelman vaivaama tieteilijä baaritiskilläkään ei käsitä, että en minä hänelle mitään ”armeijan viisauksia” toista; sivareitahan siinä silloin jo oltiin molemmat. Törmäillään yhteen, kun ei muuten uskalleta olla kanssaihmisen kanssa tekemisissä.

"Eivät ihmiset ymmärrä tai kuuntele toinentoisiaan. Törmäillään yhteen, kun ei muuten uskalleta olla tekemisissä."

Näkisin, että tämä on tahaton seuraus läpimilitarisoidun ylhäältäjohdetun yhteiskunnan syvästi omituisesta henkisestä ilmapiiristä. Joukkoon sopeutuvaa tasapäistä patenttiharmaata tai -ruskeaa perätään; sen estämättä, että moinen kummajaisuus on ollut ohi jo vuosikymmeniä. Kaikki tosin eivät näytä tajunnen ajan muuttumista.

Minä en pidä edistystä kummoisenakaan, jos pikkumaisin ulkoisen sopeutumisen vaatiminen loppuu, mutta oma itsensä ei yhäkään saisi olla. Semmoinen on epävapaan maan merkki; näin minä ainakin ymmärrän Hayekini, kun jäljellä on enää parikymmentä viimeistä sivua. Niin monet ovat esteet liberaalin demokratian tiellä.

Onkin siis vain sopivaa, että nyt käsilaukkuni on maastokuosista, jota en enää suostu laittamaan päälleni enkä majoittumaan sisäänsäkään. Se on ysiykköstä, palveluksessa ollessani käytin sitä tietyissä tehtävissä; pääosan aikaa piti toki olla huomattavasti vanhemmisa ja surkeammissa rytkyissä. Siihen se kurkkusalaatti enää kelpaakin.

No, toinen vaihtoehtohan olisi tietysti ollut matonkuteet, mutta lattiallani on jo tällä hetkellä riittävä määrä kunnossaolevia räsyjä; uusille ei ole tarvetta.