Kämynationalismin lyhyt ja nolo historia

(Kuva: Jari Kähkönen)
Deutsche Wellestä
kopioitu kansallisen
mallin leipälaukku.

Kansallisuusaate on hallintamenetelmä, joka keksittiin 1800-luvulla, kun liberalismin ja konservativismin taistelu vaati peliliikettä liian vapauden niittaamiseksi. Tai kapitalismin vaihe vaati vaientamaan kansainvälisesti verkottuneen älymystön, sekä romuttamaan vanhat monikansalliset valtakunnat.

Suomen kansallisuusaatteen synty oli muuttaa Ruotsin herrojen fennofiilia koko kansan isänmaanrakkaudeksi; todistaa maamme olevan yhtä hyvä kuin maailmalliset sivistysvaltiot ja osoittaa se kelvolliseksi valtiolliseen itsenäisyyteen. Mitähän mahtaisivat vanhat fennomaaniradikaalit sanoa, jos nyt näkisivät tekojensa tulokset?

Ei käsketty tiivistää isänmaallisuutta tai kansallisuusaatetta poliittiseksi nationalismiksi, jolla lähinnä kuvottavasti sorretaan heikkoja lähellä ja puolustellaan toisten heikkojen sortoa kaukana. Juuri siksi nationalismista tulikin kämyä, joka tätä vauhtia edettäessä vielä hylätään ihmiskunnan pahimpaan rinnastettuna.

Kämyä nationalismista tekevät sen viimeaikoina omineet oppimattomattomat turvenuijat, jotka olisi ajettu ulos fennomaanien salongeista kävelykepein piestyinä; heitä johtavat henkisesti surkastuneet sääliöt tuskin pyrkisivät edes niihin sisäänkään. Jos Suomi on hyvä, miksi toiset pitää sentähden torjua – en tajua?

"Nyt nationalismilla lähinnä sorretaan heikkoja lähellä ja puolustellaan toisten heikkojen sortoa kaukana."

Minä määritän Suomen nationalismin huippukohdaksi vuoden 1980, jolloin Tamminiemi -kirja ilmestyi. Sen paras oivallus oli määritelmä kansallisesta edusta, joka ylittää ja ohittaa kaiken muun. Edun, jonka määrittämisessä jokainen on mukana ja he saavat myös hyötyä sen tuloksista. Aika ajoi ohitse viimeistään 1990-luvun alussa.

Tuolloinen uusisänmaallinen vouhotus, militarismipiikki ja ulkopoliittinen sisäänpäinkääntyneisyys olivat kuolonkorina, jota topeliaanisella historianfilosofialla valmistellut sekä armeijassa viimeistellyt höpsöliinit eivät vain tajunneet. Tietenkään. Tämä linja on rikki ja perinteet eivät ole enää eläviä; uskokaa huviksenne.

Olisi kirjan aihe, että kuinka teatteripelleilyksi kääntyneen kansallissosialismi-reproduktion jälkeen maahamme saattoi ikinä syntyä nykyinen poliittinen kansallismielisyys. Mutta keski- ja työväenluokkien hyvinvointivaltiodenialismia kutittelemalla sekä nettihupailuksi naamioidulla ihmisvihallahan se lopulta onnistui.

Kaiken muun nämä monomaanisina vouhottavat sääliöt olisivat siis voineet kestää, mutta ei liberaalia demokratiaa; älkää uskoko minua vaan uskokaa Timo Soinia. Oikeusvaltion, tiedon, vapauden ja kaiken modernin viha uppoaa sisään vääristymään, joka ei ikinä ollut oikea kansallisuusaate. Se tässä on kaikkein kämyintä.

"Uusisänmaallisuus, militarismipiikki ja ulkopoliittinen sisäänpäinkääntyneisyys olivat kuolonkorina, jota ei tajuttu."

Kuinka ne, joiden paikka olisi ollut opetettavien tietämättömien ja raatavien massojen hurraavissa riveissä; ovat voineet tulla niin päihdyksiin kantaväestön etuoikeudesta, etteivät ymmärrä nationalismin palovaaraisen myrkyllistä perusluonnetta? Joku heidät juovutti. Jos kämyydestä oli vähääkään epäselvyyttä, tämä poisti ne kaikki.

Ainoatakaan sanaa puolustuksekseen ei voi sanoa, koska syntyjään kipeästi tarvittu ja olennainen käsite on omittu kieroonkasvaneen omaneduntavoittelun sekä sorron välineeksi. Sellainen epävapaudella flirttailu ei käy päinsä, koska tien päässä odottaa fasismi. Puolisurkeat potkimassa kaikkein surkeimpia; hiphurraa, ei jatkoon.

Kuulutankin siksi niin kovaa kuin kurkusta lähtee, että nationalismiksi radikalisoitunut kansallisuus- ja kansallisvaltioaate on viipymättä uudelleenarviotava ennenkuin sen varjolla tehdään mitään todella suurta pahaa. Erityisesti kyytiä tarvitsee aivopesumenetelmäksi käynyt topeliaaninen historianfilosofia.

"Nationalismiksi radikalisoitunut kansallisuus- ja kansallisvaltioaate on viipymättä uudellenarvioitava."

Ollaan reaalipolitiikan ja totaalisen sodankäynnin opin loppulaskun äärellä. Valtio, joka käytti propagandaa omiin kansalaisiinsa, ja uskoi siihen itsekin niin ettei joko käsittänyt tai välittänyt pitkäkestoisista vaikutuksista; ei tullut jälkeenpäinkään kovin vakaaksi. Se mitä tänään kutsutte viranomaisvastaisuudeksi on varoitusmerkki, höpsöliinit.

Suomi ei ollut koskaan yksikielinen ja yksimielinen yhden kansan yhtenäiskulttuuri; silloinkaan kun nationalismin valheellinen lupaus näytti pinnallisesti pitävän parhaiten paikkansa. Kun maastamme tuli monikasvoinen ja -ääninen kiinteä osa matalien rajojen maailmaa; kansallisvaltioaatetta alettiin narkata kuin mitäkin katuhuumetta.

On aika sanoa, että hienon aatteen typertävät niin oma etu edellä menevät johtajadiilerit kuin toiseudessa eläviä onnettomia käytännössä sortavat nationalistinarkkaritkin; he menivät liian pitkälle. Mokomat on pysäytettävä ennenkuin hienolle maallemme aiheutuu pysyvää tai liian vaikeasti korjattavaa vahinkoa. Kämyys on vasta alku!