On se kova maailma, kun jo koirakin koiran ampuu

(Kuva: Jari Kähkönen) Näitä spol-kilpiä käytettiin hieman paikasta riippuen
pahimmillaan toisesta maailmansodasta aina vuoteen 1991 asti.

Niinkuin on medioista luettu; Upinniemen sotilaspoliisin henkilökuntapartio suoritti alueelletunkeutumiskeikkaa, jolloin irti ollut koira hyökkäsi sen jäsenen kimppuun kahdesti. Partiointitaktiikka oli siis tunnelmoiva samoilu; heidät yllätettiin kuin pahaiset amatöörit, eli sitä koiraa ei olisi tarvinnut ampua.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että mokoma poliisi-nimiliitännäisellä kutsuttu vartiopalvelu tai vakinainen vartiosto koostuu jo lähtöjään alamittaisesta vajaasti pätevästä ja riittämättömästi harjoitetusta henkilöstöstä. Nytkin törmäilivät menemään kuin sisäasiainhallinnon poliisi joskus vuonna Saab-kumipatukka-rullarevolveri.

Parityöskentely on näet kaiken operatiivisen turvallisuustoiminnan a ja o; tosin, ymmärrän kyllä kuinka varuskunnissa veltostuu sekä luutuu mitääntekemättömänä. Käsitän myös kuinka mitättöminkin palkkaa saava aliupseeri alkaa tuntea itsensä supermieheksi, kun verrokkina on tavanomainen varusmiessurkeus.

"Parityöskentely on aina kaiken operatiivisen turvallisuustoiminnan a ja o, myös varuskunnassa."

Siispä; yhden olisi pitänyt suorittaa ja toisen varmistaa. Kun vastassa on irti juokseva koira, oikea vastaus on tempaista oman valvontakoiran hihna alas olalta sekä ylös kainalon alta; päinjuoksijaa sivalletaan sillä terävästi kuonon päähän samalla käskyttäen kuuluvasti ja toistaen EI. Varmistaja vetää pistoolin valmiusotteeseen.

Jos hyökkäys ei hyydy, hihna heitetään maahan välineestä luopumisnopeudella, sekä vedetään varustevyöstä teleskooppipatukka ja oc-sumutin. Niitä käytetään; mikäli hyökkäys hyytyy alistumiseen, jatketaan kilvellä sekä kiinni sitomisella tai auton kuljetustilaan sulkemisella. Jos hyökkäys jatkuu, vasta nyt koira ammutaan.

Oletan suorittajana olleen hanttimiehenä istuneen koiranohjaajan; sekä varmistajana olleen kuljettajana toimineen vartioston kenttäjohtaja-virkapaikalla oleva päivystäjän. Molemmat ovat ammattialiupseereita. Varusmiehiä ne eivät ainakaan olleet; sellaisilla ei ole enää vuosikymmeniin ollut kovat piipussa – syystäkin. En kuitenkaan tiedä varmasti.

"Vasta aivan viimeisessä vaiheessa, jos hyökkäys ei taltu millään muulla keinolla; koira ammutaan."

Kaikenkaikkiaan; on kiusaannuttavan ilmeistä, että vaikka sentään rauhan ajan vartiostojen oikeasti kovat keikat tänään menevät pelkästään henkilökunnasta koostuville partioille, niidenkin suorituskyky näemmä vaihtelee kiusallisesti. Kiitos kylmäpäisyydestä riuhtaista itsensä irti, mutta se ampuminen oli kyllä silti turhaa.

Lopputulos oli naurettava turaaminen, joka johti skandaalin rajoilla keikkuvaan turhaan – sotilaspoliisin värejä kuraavaan – keskusteluun sotilasturvallisuudesta, mutta onneksi vakavampaa ei sattunut. Ei tullut sen paremmin tappelua koiranomistajan kanssa kuin totta ätäkkiäkään mille tämä kaikki oli vasta alkupakku.

Niin; saisivat siellä armeijan vartioinnissa siis muistaa, että moisessa tehtävässä voi myös päätyä pyörätuolilla mitalinjakoseremoniaan työnnetyksi onnettomaksi piruparaksi – tai peräti sankariksi – nimittäin pariksi kullatuksi riviksi marmorilaatassa. On se kova maailma kun jo koirakin koiran ampuu.

"Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut; ei jouduttu tappeluun koiranomistajan kanssa eikä tämä ollut tosi ätäkkikään."

Tottatosiaan; kuinka kehdataan väittää mokomankin vartiopalvelun olevan poliisi -yhtäänmikään? Nytkään ei ollut edes toista partiota ottamaan holtittomia koiranulkoiluttajia hallintaan eikä työvarrellista vaijerilenkkiä millä pyydystää irtijuoksija talteen turvallisesti. Näin ei olisi käynyt ammattipoliisille.

On nimittäin jo parikymmentä vuotta vanha vitsi, että päihdemaailmassa pyörivät taparikolliset hankkivat tappelukoiria turvatakseen omien harrastustensa jatkuvuuden – sen aikaa kuin nyt eläin ylipäätään pysyy hallussa hengissä tai molempi parempi. Tämä uhkakuva on valitettava tosiasia, pidimmepä siitä eli emme.

Että hyvää huomenta ja tervetuloa todellisuuteen myös sinne Upinniemen varuskuntaan. Suomi on tänään tavattoman moni-ilmeinen, -ääninen sekä -kasvoinen paikka; tämä asettaa aivan uusia vaatimuksia turvatehtävissä toimiville – 1980-luvun käskystä nyrkin kautta pistooliin menevä aataminaikuisuus ei enää kelpaa.