Olehan kuikuilematta, kyttäämättä ja mölähtelemättä

En ole turisti, ohikulkumatkalla enkä vasta kuntaan muuttanutkaan; itseasiassa asun täällä jo kymmenettä vuotta. Kaiken eniten kokemaani selittänee etten elä, ole, näytä tai ajattelekaan kuin täkäläiset ja omanlaisenani olen ajatellut pysyvänänikin. Olisivatpa vain kuikuilematta, kyttäämättä sekä mölähtelemättä.

Kyllähän tässä taas on saanut huomata, että kevättä pukkaa; lumi suli, lämpötilat nousivat plussan puolelle ja ympärillä törmäilee sosiaalisesti toheloita yksinäisiä ihmispoloja. Olisi siis ihan kiva, jotta jollain vapaan sivistystyön aikuiskasvatuksen kurssilla niin opetettaisiin kuin kerrattaisiinkin tietyt yhdessä elämisen perusjutut.

Esimerkiksi, että julkinen paikka on yleisön käytettävissä; sinne tulemiseen ei ole velvollinen pyytämään lupaa, tekemään ilmoitusta eikä ole pakko olla asiaakaan. Alkuasukkaat voivat laukata julkisessa tilassa kuin säikyt sähköjänikset silmät putkinäössä, mutta minä voin – niin halutessani – lonnia tai vetelehtiä.

"Asun täällä jo kymmenettä vuottani, mutta olen siitä huolimatta ajatellut pysyä omanlaisenani."

Jos julkisella paikalla on liike, jolla on erikseen rakennetut ja somistetut näyteikkunat; ne ovat olemassa katsomista varten. Itsehillintäni ei hevillä mene, joten teeskentelen, etten muka huomannut yritystä hiippailla selkäni taakse katsomaan mitä katson. Enkä noteeraa tuota heti jälkeeni poistuvaa pysäköintipaikalla roikkujaakaan.

Ja entäs tämä pyöräilijä? Myönnettäköön, että yhdistetty kevyen liikenteen väylä oli viivasuora eikä sellaisilla yleensä ole vastaantulijoita, mutta keskittyisit silti katsomaan ajosuuntaan eli eteesi. Jos kyttäät minua suoraan silmiin koko sen hetken, kun olemme lähekkäin, joudut tuolla pelillä vielä joku kerta liikenneonnettomuuteen.

No; tämä aukion vahti sitten oli jo niin vekkuli tapaus, jottei minullakaan enää pidä pokka. Naureksin ulkoisesti havaittavasti mennessäni, koska johan hänen pitäisi olla tottunut minuun vuosien mittaan. Eiväthän enää edes kaikki lenkkini varren koiratkaan hauku kohdallani. Käsittääkseni en kuitenkaan röhöttänyt räikeästi.

"Jopa kävelylenkkini varrella olevien talojen koirat ovat tottuneet minuun niin, jotteivät enää hauku. Toisin kuin ihmiset."

Minä tervehdin ainoastaan tuttuja, ja heitäkin vain yhden kerran; kun kyseisenä päivänä ensikerran kohdataan. Tämä ei ole armeija, jossa alemman on aina tervehdittävä ylempäänsä. Ja; jos ei enää muista kenet on sinä päivänä kerran kohdannut, tarvitsee jo avustajapalveluita ulkotiloissa liikkuessaan.

En tervehdi ventovieraita enkä pyri heidän kanssaan puheisiin näennäisasiassa, kuten esimerkiksi kysyäkseni mitä kuuluu. Kaiken viimeksi erehtyisin nimittelemään ketään päivänselvästi loukkaavalla haukkumanimellä päin naamaa, koska sellainen on aivan turhaa vaikeuksien kerjäämistä; en liioin pitäisi itsenikään nimittelemisestä.

Tässähän sitä totuuden näkee tästä heimosta. Koko ajan pitää olla kälkättämässä, mutta ei silti osata edes itseään esitellä, kysyä toisen nimeä ja avata keskustelua jostain yleisesti hyväksyttävästä neutraalista aiheesta. Voiko enää olla tätä sosiaalisesti tohelompi? Nämä täkäläiset juntit ovat ölähteleviä mullikoita.

"Totuus tästä heimosta taitaa olla aivan tavaton sosiaalinen tohelous. Täkäläiset juntit ovat ölähteleviä mullikoita."

Jos ei halua tutustua toiseen eikä ole tälle mitään hyvää sanottavaa, on paras pitää suu kiinni tykkänään. Käyttäytyminen, jossa toista ihmistä halvennetaan hänen selkänsä takana, mutta silti kuitenkin tietensä; on todella omituista. Sellaiseen ei ole mitään syytä, aihetta eikä asiallista tarkoitustakaan. Piste. Kuka oikein luulet olevasi?

Täällä ei liioin ole koskaan asuttu vain sukulaisten ja vanhojen tuttujen kesken – suhdeluvulla 1:1 – eli jokatoinen sukulainen sekä jokatoinen vanha tuttu. Niinikään; talonpojan pojanpoikien on ihan turha esittää omistavansa yhtään mitään – maata ei ole ikinä ollut sitä vähää, että voisi edes perseensä lyödä omaan tonttiin.

Mikäli olisi opiskeltu muutakin kuin moponviritystä, korvikepäihteitä ja pikkurikollisuutta tai käyty muuallakin kuin yksityisautolla töissä valtatietä myöden; tiedettäisiin ehkä nukkumalähiö -sana. Sitä kylänne nimittäin on, jos kokonaisuutta ei tahdo kutsua lapsiperheinvaasion ja metsäläisyyden yhdistäväksi typeräksi pussinperäksi.

"Toisen halventaminen selkänsä takana, mutta silti tietensä; on omituista. Kuka oikein luulet olevasi?"

Minä? Alan hiljalleen menettää kaiken mielenkiinnon mihinkään omaa napaani etämpänä olevaan paikalliseen asiaan, koska millainen heimo sellaiset päälliköt. Juntin kommunikaatiotaidottomuus ja ihmistenkohtaamisrajoite yhdistettynä kaiken ilmaiseksi vaatimiseen sekä ihmistyön eliminointipyrkimykseen on todella rasittavaa.

En edes toivo minkäänsortin maailmallista pahaa tai kriisiäkään, jotta pääsisin sanomaan ”mitä minä sanoin”. Jos sellaista tapahtuu, toivon etten enää itse asu paikkakunnalla; älköön liioin seurauksetkaan osuko kehenkään omaan rakkaaseeni tai tuttuunkaan. Sikäli, jos nyt henkilövahinkoja ylipäätään on pakko tulla.

Siihen asti ja soveltuvin osin myöskin sen jälkeen – minähän en mullikoiden kanssa välttämätöntä vähää enempään ala – en liioin kasvata tai varjele heidän typeriä erauspentujaankaan. Kaikki turhautuvat, jos olot ovat kohdallaan: yksi yleisesti, toinen jos ei pysty ja kolmas jos jää vaille vastakaikua tai vääränsortin sellaiseen.