Naurettu, säälitty ja hävetty

(Kuva: Jari Kähkönen) Minulla on niitä, heitä sekä sitä kuin tarvitsenkin; on rauhallista
ja pidän tästä näin.

Luin YLE:n jutun Dimitri Medvejevin nettikäyttäytymisestä, joka on vain yksi monista vastaavista marginalisoitumiskertomuksista. Tätä tapahtuu yhtäläisesti niin vapaissa kuin ei-vapaissakin maissa; ilmiö sinällään on ikiaikainen, vaikka ennen nettiä ja somea emme sellaisista yleensä tienneetkään.

Johan Urho Kekkonenkin kirjoitti myllykirjeessä, että saajan pitäisi siirtyä viisaan vanhan lepoon eli suoremmin sanoen pelotella tai häpäistä tämä vaikenemaan julkisessa elämässä. Yksipuolisuuden tähden jätän ottamatta kantaa oliko kehotukseen aihetta; toteanpa vain yksien alkavan horista aiemmin kuin toiset.

Ikävät asiat päin naamaa sanottuna eivät välttämättä ole rehellisyyden merkki; aivan yhtähyvin äänenlähteellä voi olla vaikeuksia tajuta mistä tai keille on puhumassa. Ja kuka tahansa mäntti voi huudella, jottei mikään toimi ja kaikki muuttuu jatkuvasti vain huonommakseen; se siitä pessimismin kantavasta voimasta.

"Ikävien asioiden päin naamaa sanominen on yhtä huono kantava voima ihmiselle kuin pessimismikin."  

Marginalisoitumisen seuraus on otsikossani mainittu; yleisö jakaantuu karkeasti kolmeen eli yhdet nauravat, toiset säälivät ja kolmannet häpeävät. Ehkä jotain unohtui; aivan yhtälailla marginaalista aletaan ohittaa, sivuuttaa tai vaieta. Tämä saattoi siis tarttua kiinni inhimillisenä refleksinä, mutta se ei silti johda mihinkään.

Siksi karjalaistollokin kommunikoi huutamalla metrien päästä – huonommalla itsesäätelyllä ja selviytymiskyvyllä käydään kiinni tai rikotaan muuten inhimillisen kanssakäymisen pelisääntöjä. Siksi nettikuuluisuudet sekä -persoonat puhuvat eli tekevät aina vain reikäpäisempiä kunnes huomaavat olevansa täysin yksin.

Mutta toisaalta. Mikä kutakin motivoi? Onko sanomisen pakko, haluaako kirjoittaa tai tunteeko tekevänsä juuri nyt sitä mitä pitääkin tehdä? Jokainen saa joskus hylsyn, aate ei kanna, toimintamuoto paljastuu aikansaeläneeksi tai tekee itse ulkopuolisuuteen sulkevan ja kaiken romuttavan fataalin virheen.

"Marginalisoituneen yleisö jakautuu kolmeen; yhdet nauravat, toiset säälivät ja kolmannet häpeävät."  

Näissä hommissa kaikki ei aina ole itsestäänselvää. Lannistajat haluavat nähdä sinun kärsivän ja luovuttavan. Keskinkertaisuudet hyssyttelevät. Omaneduntavoittelijat taas pyrkivät juoksuttamaan asiallaan, kun itse nauttivat tuloksista etkä sinä saa kuin pari hyvähyvä -kehuntapaista. Vasta nyt tulevat vuoroon todet viholliset.

Ei siis ole aina ihan helppoa tietää, että onko tosiasiassa silkka a rebel without a clue, joka crosses that bridge when he finds it. Kaikki näkevät ainakin unta uuden ja tärkeän löytämisestä – merkityksellisyys on inhmillinen perustarve, jota Maslow kutsui itsensä toteuttamiseksi. Mutta mitä sitten, kun menikin päin persettä?

Silloin nähdään, että mistä ihmisessä on kyse. Mitkä olivat perintötekijät, kuinka kasvunsa täyteen mittaan sujui; onko itsehillintää ja -hallintaa tai pystyykö edes selviytymään rikoksettomasti tai edes hyväksikäyttämättä toisia ihmisiä? Joillekuille tulee myös henkilökohtainen ongelma.

"Näissä hommissa kaikki ei aina ole itsestäänselvää. Kun menee päin persettä, nähdään mitä ihminen oikeasti on."

Yksillä on epävapaan maan valtakoneiston edut; toisilla on vapaassa maassa keskiluokkaisuutensa turvatekijöineen ja kolmannet tutustuvat itseensä hyvin karuissa oloissa. Huomaat, että ketkä oikeasti olivat kavereitasi sekä saat tietää osaamisesi todellisen arvon. Kiitä hyvinvointivaltiota niin kauan kuin sellainen vielä on.

Mitä minuun itseeni tulee; välirikkoni ay-liikkeen kanssa tulikin tapahtua. Olin väärä mies; pomottava, hankala ja ristiriitoja aiheuttava tyyppi, jota ei voitu ohjata ylhäältäpäin. Vitsillä hain silti tovi sitten PAMin toimitsijaksi Itä-Suomeen ja nauroin ääneen kun äsken viestinnäntuntijan työpaikkailmoitus sattui silmääni.

Turva-alan ihannetyöntekijä oli omaa etuaan tavoitteleva laiska mielistelevä luikuri; en parhaalla tahdollanikaan jaksa nähdä siellä roikkumisella mitään tulevaisuutta. Lopulta on aina joko liian kallis, naama ei enää miellytä tai päätyi väärälle puolelle viivaa jossain ihan naurettavassa firman sisäisessä sättäämisessä.

"Silloin huomaat ketkä oikeasti olivat kavereitasi, sekä saat tietää osaamisesi todellisen arvon."  

Armeijan suhteen yllätyin vilpittömästi, koska en olisi uskonut sen olevan niin laiska, tyhmä ja saamaton, että organisaatio kyllä myllättiin täysin uusiksi, mutta siihen kuuluvan matkakuluja ei silti pystytä hoitamaan. Ainoa mitä harmittelen on turhan vittuilun liian pitkään kuunteleminen; pois olisi pitänyt lähteä jo aiemmin.

Kynämiehenä olen kuriositeetti; kun postaan someen, perässä seuraa turhanuteliaita, mutta he usein he löytävät pois yhtä nopeasti kuin paikallekin. Niinikään; jotkut lentävät lauseet tai onelinerit käyvät hakukoneissa vaan siinä kaikki. Kumpi pahempi; tahallinen väärinymmärrys vai luuloteltu mutta silti erheellinen oikeinymmärrys?

No, miltä tuntuu? Ei paljon miltään. Minulla on niitä, heitä ja sitä kuin tarvitsenkin; arvostan vapauttani enkä halua enää tuhlata aikaa automaattisten vastaanjurraajien, piiloagendaidioottien enkä niiden kanssa ketkä haluaisivat olla jossain muualla. En kaipaa mitään ja haluan enää aika harvoja asioita. On rauhallista. Pidän siitä.