Urbanisoituvan maailman liikaempatia

Voivoi. Olenpa minä asumassa merkillisessä pussinperässä erinomaisen typerien sekä sopeutumattomien ihmisten keskellä. Nämä karjalaiset ihan oikeasti luulevat vielä tänä päivänäkin tuntevansa kaikki ympäristönsä ihmiset, sekä tietävänsä heidän asiansa. Ei ole mennyt noin enää vuosikymmeniin, höpsöliinit.

Voi myös olla, että vika on minussa; olenhan omanlaiseni eletyn elämän tähden. Joskus yksinkertaisesti kyllästyin arpomiseen, jankutukseen sekä käsiensä levittelyyn. En tiedä kaikkea enkä olisi halunnutkaan tietää; jos kukaan ei ole vaarassa ja apua ei tarvita, jatkan matkaa. Päätän räväkästi, mutta olen väärässä vain harvoin.

Kerran lukiomme opettaja, joka ei tuolloin opettanut minua, ajoi polkupyörällä niitin, mutta molemmat osapuolet jäivät henkiin vailla suurempia vaivoja. En jäänyt toljottamaan vaan ohitin paikan pysähtymättä. Lähimmän paloaseman lanssi vei, keskusaseman toinen auto peruttiin matkalta ja määränpää oli kaupunginsairaala.

"Kyllästyin arpomiseen, jankutukseen sekä käsiensä levittelyyn. Päätän räväkästi, mutta olen väärässä vain harvoin."

Sitten yksi luokkamme tyttö liukastui pihalla; kysyin hälytyksen tekemisestä, mutta vain huomatakseni yläasteen tuoreen teknisen työn miesopettajan machoilevan ensihoitomestarina. En ruvennut ojentamaan häntä virheistään; sai pitää hyvänään, ja minä menin matkoihini. Hoitoketju toimi tässäkin tapauksessa moitteettomasti.

No, sitten päästään Vanhusbookin puskikseen, joka on antanut minulle paljonkin kirjoittamisen aihetta. Täälläkin päin Suomea olisi opittava, että se ei ole mikään hälytyskeskus, johon postaamalla kierto2 menee yläkautta ja koira3 alakautta kulkijaa vastaan; näin saadaan selvitetyksi se asia, joka ilmoittajaa vaivasi.

Minulle omin jaloin pystyvästi kävelevässä ihmisessä ei ole suuresti pähkimistä. Raja menee hengen- ja terveyden vaarassa olevassa, joka ei pysty huolehtimaan itsestään; häntä ei tietenkään voi jättää niine hyvinensä. Tietty määrä arvailua on hyvästä, jotta saa varmuuden tai ottaa opikseen, mutta varsinaisia itsesyytöksiä en silti kannata.

"Raja menee hengen- ja terveyden vaarassa olevassa, jota ei tietenkään voi jättää niine hyvinensä."

Vaikeinta minulle on hyväksyä sensortin vatkaamismalli, jossa ei edes tiedetä, että olisiko kukaan muu voinut nähdä saman asian ja kykenisikö vertaisarviointiin. Se olisi kuin antautua keskusteluun iltaöisellä kadulla ravintolan ovelta käännytetyn naisen kanssa otsikolla ”näytänkö minä humalaiselta”.

Jos on rehellinen; sanoo ettei nähnyt samaa asiaa kuin järjestyksenvalvoja, ja jättää siksi arvionsa sanomatta, koska se ei olisi reilua ketään kohtaan. Käytännöllinen neuvo taas voisi olla ihan vain koittaa seuraavaa ravitsemisliikettä, joita kaupungissa on vaikka kuinka monta – turha jäädä märehtimään yhtä vastoinkäymistä.

Pitää siis ymmärtää, että kalsarit puolitangossa olevassa kaupungissa on vähän vaille kahdeksankymmentätuhatta tarinaa; jos niitä alat kuunnella, kohta kiroat ettet jaksa kolmasosaakaan. Minä käsitteellistän tämän ilmiön urbanisoitumisen seuraukseksi, jolloin tuoreessa kaupungissa on liikaa empatiaa ja se suuntautuu väärin.

"Kalsarit puolitangossa olevassa kaupungissa on vähän vaille 80 000 tarinaa, etkä jaksa kuunnella niistä hyvin monta."

Ei asioita järkevästi pohtiva ihminen voi odottaa, että tuntee kaikki näkemänsä ihmiset ja tietää myös heidän asiansa; sellainen on aivan käsittämätöntä junttia kylämentaliteettia. Tai että joka asialle olisi useampi näkijä, jotka voisivat puhua toinen toistensa suihin, sekä lopuksi äänestää totuudesta keskenään.

Moisella toimintatavalla saa itselleen vain vaikeuksia; esimerkiksi aika tärvääntyy, rahat menevät ja saa ”ystäviä” keitä kohta toivoo ettei olisi ikinä nähnytkään. Eikö täkäläisiltä tosiaan ole koskaan yritetty pummata, lyöttäytyä seuraan ties missä aikeissa tai ihan vaan haettu reaktiota haastavalla käyttäytymisellä? Tottukaa ajatukseen.

Joskus yritin keskustella itsekin, että kakaroilla ei ole mitään asiaa pyytää tuntemattomilta aikamiehiltä karkkirahaa vähän vaille yhdeksältä illalla kaupan edustalla. Ei, koska siinä voi sattua niin monta hurjaa juttua, joista saa yleensä lukea vain esimerkiksi naisvangin elämänkertakirjasta. Turhaan. Eivät tajunneet.

"Eikö täkäläisiltä tosiaan ole yritetty pummata, lyöttäytyä seuraan tai haettu reaktiota haastavalla käyttäytymisellä?"

Heh. Nämä täkäläiset kakarat tai sanoisinko jo suorastaan ihmisen erauspennut ovat nyt yhtä älyttömiä kuin se tukholmalaispimu, joka – 1970-luvulla – änkesi Centralspanin keikalle huutamaan. Assistentit kun ottivat siviilivaatteissa kiinni aseenvilauttelijaa, eli ne Waltherit oli syystäkin vedetty kainalokoteloistaan.

Mutta mitä muuta voit odottaa heimolta, jonka vanhukset kyttäävät, vääntelevät naamaansa loukkaavasti ja kävelevät perässä nähdessään toisenlaisen ihmisen – toivoen jonkun tulevan vähän pöllyttämään sitä, oppiipa olemaan? Aikuisensahan ajattelevat ”mikä tuo on”, mutteivät yleensä vain viitsi tai jaksa sanoa sitä ääneen.

Henkilökohtaisesti on pakko sanoa usean vuoden kokemuksella, että tämä maisema ja nämä ihmiset ottavat päähän – kahden lehden sekä yhden asunnontarjoajan kielteisen ensivaikutelman olisi jo aikanaan pitänyt kertoa kyllin. Tai sitten minä en vain kiinny paikkoihin ja ihmisiin. Suunsa voisi pitää kiinni sekä tehdäkin asioille jotain, oikeasti.