Kun yht'äkkiä kaikki ovat "toimittajia"

Linnean Artemis Wiiikin( Tiina) ja Junes Lokkan matka Parisiin meni loistavasti. He vetivät kännin ja joutuivat tappelun metrossa.
Kunnon haittamaahanmuuto meno. pic.twitter.com/AIGLQxXzEY

— Dmitry Gurbanov (@Dimmu141) April 25, 2022

Vanha poliisivitsi kertoo 1960-luvulla putkalla nauretun, kun jokatoinen tuotu sanoi sisäänkirjaamisessa olevansa ammatiltaan taiteilija kuten esimerkiksi muusikko. Tänään naurettaneen, koska yhtä usea on joko toimittaja tai poliitikko. Jos taas sanoisi influensseri; luulisivatkohan ne, että se on joku tauti?

Ylläkäyvän twiitin videoineen näin jaettuna Vanhusbookissa Mikko Niskasaaren seinällä. Siitä totesin ilmeisen: sanallinen-sanaton -viestinnän ristiriidan, aiheettoman takertumisen, "ammatti"roolin yliastumisen, tavoitteettomuuden ja videohäpäisy-yrityksen. Seuraus oli pieni tappelunalku tönimis-päällehuutamisena.

Miten tässä nähty kauhean häpeällinen tekojournalistinen pelleily eroaa teinien rageemisvideoista, kuten he taitanevat omia kosto- ja häpäisytempauksiaan kutsua? Kamera oli väärinpäin. Jos tieskuka tai hänen naisseuralaisensa olisi kuvannutkin Wiikkiä sekä Lokkaa, tämä olisi ollut nappisuoritus juuri sellaiseksi.

"Miten tämä kauhean häpeällinen tekojournalistinen pelleily eroaa teinivideoista? Kamera oli väärinpäin."

Kiitos paljon, juuri tälläisten temppujen johdosta ei enää kehtaa sanoa olevansa vaihtoehtomediasta tai joskus olleensa sellaisessa mukana. Minä nimittäin tarkoitin ja tarkoitan sillä yhä asemaansa vakiinnuttamatonta julkaisutoimintaa, jossa laatu on yhtä hyvä tai parempi kuin pertsamedialla, mutta kiinnostuksen aiheet taas ovat täysin omat.

Juuri videossa nähtävää käyttäytymistä toivotaan, kun yritetään väistää keskustelu julkaisutoiminnan sisällöstä, koska tiedetään ettei siinä pärjättäisi alkuunkaan. Mennään vaikka maksimaalisen törkeästi henkilökohtaisuuksiin, jotta se saadaan lokeroiduksi joksikin mitä ei tarvitse katsoa, kuunnella tai lukea. Sikäli, kun jotain sisältöä edes on.

Toinen syy videon ylösnostamiseen on oma kokemus. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen tullut valokuvatuksi sekä videoiduksi milloin muka salaa, milloin näkyvän provosoivasti ja mihin maksimaalisen törkeisiin asiayhteyksiin näin päädyin. Nyt sinäkin tiedät kuinka sellainen tilanne etenee, sekä mitä niissä voi tapahtua.

"Kiitos paljon, tälläisten temppujen vuoksi ei enää kehtaa sanoa olleensa mukana jossain vaihtoehtomediassa."

Otsikostani tuli tuon näköinen kuin siitä tuli myös toisesta syystä. Lapsiaan kouluun kuljettaneet vanhemmat ottivat kännykkäkuvia Joensuussa kouluihin tapahtumansa vuoksi majoittuneiden opettajaopiskelijoiden tekemiksi väitetyistä tuhoista. Turvallisuusstrategia, josta ei edes tiedetä kenen se oli; petti monta kertaa.

Kiinteistöt jätettiin opiskelijamajoitusvalvojien huostaan, ketkä olivat kuin suojeluskuntaiset sotapoliisin töissä viime sodassa eli aika huonoja. Tiloja ei tarkastettu; vahingoittuneet osat jätettiin laputtamatta, sulkematta ja sidosryhmätkin tiedottamatta. Joku rehtorinkuvatus vielä viisasteli, että kohta ne on ne Herättäjäjuhlatkin.

Mutta sitten alkoivat oikein kansalaisjournalisteiksi; yllyttivät Vanhusbookissa toisia kalkkiksia moralisoimaan tapahtuneesta mahdollisille aikuisille lapsilleen, jos he olisivat sattuneet olemaan opettajaopiskelijoita. Uskomatonta! Kuinka paha päävika pitää ihmisellä olla, että luulee asioiden selviävän näin tai jopa tulevan paremmikseen?

"Kansalaisjournalistit kuvasivat opiskelijoiden tekemiksi väitettyjä tuhoja ja yllyttivät vanhempia moralisoimaan niistä."

On tämäkin yksi varsinainen aika. Yht'äkkiä kaikki ovat "toimittajia" käyttämässä julkaisuvaltaa vaatien väärinkäytöksiin syyllistyneitä vastuuseen toiminnastaan. Tai pikemminkin liputtelemassa internetissä arvostelukyvyttömyydellään ja oman elämän puuttumisellaan, sekä juoruilemassa edesvastuuttomasti.

Parviälystä puhutaan, mutta useimmiten se kulkee väärinpäin eli älyttömyyden suuntaan. Valta saattaa tulla paikalle, mutta on ikäänkuin muka yksityishenkilö; viisastelee ja länkyttää leukojaan parhaaseen runonlaulajatapaan, mutta ei varsinaisesti ota vastuuta mistään sekä oppiikin suurinpiirtein yhtä paljon.

Kukin koettaa tehdä jotain; minulle ominaisinta on puhua asiaa turvallisuudesta ja journalistisesta työstä, mutta en saata suhtautua suorituksiini tyytyväisyydellä. Levollisuudessakin olisi kai kyllin; pidättäytyä läyryämästä jonninjoutavaa tyhmentyneen joukon jatkona, kun se nyt taas kerran on jostain villiintynyt.