Mitä tarkoittaa marginalisoituminen?

(Kuva: Jari Kähkönen) Nämä koirat piti kuvata, mutta juuri sillä hetkellä ne eivät
vain suostuneet katsomaan minua päinkään. Tuossa suunnassa oli jokin metelin- tai
häiriönlähde, joka kiinnosti enemmän.

Jossain tunnepuheen ja Suomineitojen vaiheilla näyn tehneen cahieriini muistiinpanoja marginalisoitumisesta. Johan on kiehtova sana keksitty omaa vastuuntunnottomuuttaan ja ”luontaisia mekanismejaan” selittelemään – ikäänkuin osallisuus tai osattomuus olisi helppo asia, joka tapahtuu tuosta vain.

Joku käsikirjoittajakin näytti panneen taannoisen tv:n de Gaulle-sarjan nimiroolin esittäjän suuhun varsinainen helmen:”Ei pidä sotkea toisiinsa loistokkuutta ja suuruutta.” Mutta, sekin on helppo ymmärtää väärin tälläisen otsikon alla; niin kutsuttu kriitikko väittää, että maalitaulunsa potee ylisuurta itsetuntoa.

Tai, jos sattuisikin olemaan akastaan eron ottanut laulamisintoutunut pohjoissuominen poliisimies; saattaa niinikään itserakkauspäissään syntipukittaa yhteiskunnallisesti heikompia, kun on vain oikeamminottaen kade heidän saamastaan huomiosta. Kuinka suuri asia mediajulkisuus saattaa ollakaan, muista kynähenkilö se.

"Marginalisoituminen – johan on hieno sana keksitty vastuuntunnottomuutta ja 'luontaisia mekanismeja' selittelemään."

Siispä; mikä oikeasti on perusnaisidentiteetti, riittääkö kun haluaa vain tyttöystävän – eikä ymmärrä politiikasta tai rodusta mitään? Jos deittiappeja on jo niin monia, tulisi kai olla poliittisiakin sellaisia. Usea kun ei tietopohjaista maailmankuvaa sanottavasti arvosta; politiikka on heille pelkkä päälleliimannainen identiteettirihkama.

Tämä on ihmisyyttä; se on ollut iänkaiken olemassa ja tiedetty –  ääneensanomisensa oikeuttaa tuhahdukseen – mistä siis röyhkeys odottaa deittiä, jolla olisi jopa itseään vastaava poliittinen katsomus? Eiköhän tämä ole sama positiivisuuden ja toimijuuden uskonloikka, joka teki Reaganin sekä Thatcherinkin urat kaukana 1980-luvulla.

Että; jos yhdessä tartumme tähän taakkaan ja sen verran puserramme, emme yksin edistä ihmisyyttä suuresti vaan voitamme henkilökohtaisestikin vaikka mitä honööria ja valööriä. Hahahaa. Jotkut vastaavaa tekevät saavat oikeudellisen loppuselvittelyn; toisille vain annetaan hiljaisuudessa kenkää, kun he osoittautuivat paskanpuhujiksi.

"Politiikka on pelkkä päälleliimannainen identiteettirihkama. Mistä röyhkeys odottaa deittiä, jolla on vastaava katsomus?"

Siksi taidoiltaan varsin keskinkertaiset tai suorastaan olemattomatkin esiintyjät voivat menestyä; he tekevät sen niin innostuneesti ja tosissaan, että tunne tarttuu. Siksi rekrytointimenestyskin perustuu pohjimmiltaan ihastumisenkaltaiseen reaktioon, jossa ”tuo on vain saatava meille; kyllä sille jotain tekemistä keksitään”.

Näin on; vaikka elämme pääomavaltaisessa yhteiskunnassa, jossa sitä, jolla ei uskota olevan varaa yhtiön tuotteisiin tai kykene muodostamaan niistä mielipidettä mistä merkittävä väestömäärä piittaisi, pilkataan säälimättömästi. Sen kaikkein julmin aste on huomiottajättäminen, mitä eräät tiettävästi marginalisoitumiseksikin kutsuvat.

Nii-in, enää niin kutsutuista ammattilaisistakin konttorikirjaa kirjoittavat vain harvat – kuten opettajat, sossut tai henkilöstöbyrokraatit. En ole katsonut sisään kyllin moneen voidakseni varmuudella sanoa, että piirtävätkö hekään niihin marginaaleja viivoittimella. Tuollainen on häiriintynyttä vallankäyttöä, sanon minä.

"Rahatonta ja vaikutusvallatonta pilkataan säälimättömästi. Julmin aste on huomiottajättäminen eli marginalisointi."

Osa marginalisoituneista tyypeistä saattoi aiemmin olla teräviäkin, mutta alkoivat sittemmin horista – viimeisin esimerkki siitä on Tarja Halonen. Eikä jokainen vapaustaistelijaksi ilmoittautuva suinkaan ole sitä oikeasti – kyllin moni on vain liian jääräpäinen muuttaakseen mielipidettään tai mihinkäänuskomaton ressukka.

Sanohan, tiedätkö miten ylhäältäpäinjohtaminen, johtajavaltaisuus ja kaikkivaltaisuus eroavat toisistaan? Niinpä. Kyllä niitä on siis sellaisiakin, jotka vastustavat pomotusta, mutta vain siihen asti kunnes tulevat itse pomoiksi. Niinikään, kaikkien ymmärrys tai ymmärtämättömyys ei todista mitään muuta kuin vain juuri sen.

Mielipiteen-, uskonnon- ja vakaumuksenvapaus on monimuotoisen vapaan maan ehdoton kulmakivi. Sellaista ei hevin ajattele tarvitsevansa, jos esimerkiksi nationalismipäissään kuvittelee kaikkien olevan samanlaisia sekä yhtäläisiä – ei, näin se ei oikeasti koskaan ollutkaan vaan kuvittelija itse oli vetänyt tajuntaalaajentavia.

"Mielipiteen-, uskonnon ja vakaumuksenvapaus on vapaan maan ehdoton kulmakivi."

Marginalisoiko siis ihminen itse itsensä? Kiehtova kysymys. Periaatteessa kyllä, koska itsehän hän teon tekee, mutta samalla tämän ottaminen lähtökohdaksi merkitsee ylikorostusta – suljettiin silmät vastapuolella vaikuttaneista ryhmätoiminnoista. Paljonko yhteisymmärrys saa maksaa tai onko se ylipäätään minkäänarvoista?

Niinkuin äsken vapauttavaan käräjätuomioon johtanut Räsäs-prosessi epäsuorasti osoitti; ulkoinen tekoasiallisuus peittosi jälleen kerran sisäisen halveksunnan, koska nyt sanat olivat vuolaat kuin Pielisjoen virta konsanaan. Ihmekään, että ihmisellä on aina vähintään kaksi eri mielipidettä – oma todellinen ja ääneensanottu virallinen.

Onko oikea vastaus tuiskauttaa takaisin, että ”tuota sinä et usko itsekään”? Ainakin se on kiehtova väistö. Sellaista tämä tuppaa ihmisten kesken olemaan – tuo vuorovaikutus nimittäin. Pohjimmiltaan kaikessa on kysymys toisen lähelle pyrkimisestä, siinä olemisesta ja poistumisesta. Ihmekään, että täytyy koko ajan selittää.