Lukot, säilytystilat, kamerat ja valvonta kuntoon – vaan entäpä turvallisuusajattelu?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Somen uutisvirrassani näin täkäläisen puskaradiopalstan kirjoituksen, jossa kerrottiin anastuksesta Karpalokaaren liikuntahallin pukuhuoneessa, mikä ei todellakaan ole yllätys kaupungissa kasvaneelle. Jo yläkouluaikana spurgu yritti ruokalaan syömään ja nahkatakkivaras tuotiin takaisin poliisi-Saabissa.

Seuraavan muiston en olisi välittänyt nousevan ylös, mutta kerronpa sen nyt kuitenkin pois. Olin vielä lukiolainen-myymäläetsivä, jolta oli kokemattomuuttaan päässyt karkuun kahden pokan keikkapari. Molemmat olivat käyneet kanssani samaa yläaste-lukiota, josta äsken mainitsin, mutta häipyneet ysin jälkeen matkoihinsa.

No, sattuipa sellainen tapaus, että erään koulupäivän päätteeksi molemmat olivat nojailemassa toisen kerroksen kaiteeseen vessojen edessä, josta oli näköala kaikkien takkinaulakoille ja meille lukiolaisille varatuille lokerikoille. Sieltä tuli virnuillen puhuttelua kouluaikaisella lempinimellä ja kyselyä myymäläetsivän töistäni.

"Karpalokaaren liikuntahallin pukuhuoneen anastus ei ole yllätys kaupunkilaiselle. Turvamiehestä puhumattakaan."

Ei ollut iltavuoroon menoa, joten minulla ei ollut pahveja taskussa tai rautaa vyössä; luonnollisesti aina niin, ettei kukaan sitä havaitse. Valtuuksia ei olisi ollut; eivät olleet silloisilla termeillä vartiointikohteessa tai -alueella, verekseltään tai pakenemassa eikä etsintäkuulutettujakaan ja modernia julkirauhapykälääkään ei tulisi vielä vuosiin.

En siis olisi voinut poistaa heitä vartlneljän tai ottaa kiinni peekooälykspisteykkösenkään perusteella ja koulutettuna vartijana tiesin tämän paremmin kuin hyvin. Joten en sanonut mitään, keräsin tavarani sekä lähdin pois. Joku meidät kaikki tuntenut tyttö huudahti nimeäni puolipaniikissa, joten ilmeisesti tuntoni näkyivät kyllä naamasta.

Jälkiviisaudessa tein oikein. Yhtäältä ei syntynyt huonoon lopputulokseen johtavaa välienselvittelyä eikä toisaalta jatkuvaa riesaakaan. Ei parane vihjailla eikä syyttää rikoksesta, jos näyttö puuttuu. Ja poistamiseen tai kiinniottoon ryhdytään vain, kun niin valtuudet, henkilövahvuus kuin varustuskin ovat – kaikki kolme – kohdallaan.

"Jälkiviisaudessa tein oikein. Ei syntynyt huonoon lopputuloksen välienselvittelyä eikä toisaalta jatkuvaa riesaakaan."

Sen jälkeen olen niin töissä kuin vapaallakin selvitellyt useampia hiipparijuttuja kuin mitä välitän muistaa. Jokainen niistä selitti jotain, joillain oli pokkaa kävellä suoraan perille mitään sanomatta tai katsekontaktia ottamatta ja joitain kummajaisia ruvettiin oikein henkilökunnan taholta puolustelemaankin. Onneksi mitään ei sattunut.

Jos varkauksia oli, ne jäivät niin epämääräisiksi jutuiksi, ettei ollut aihetta pidempään pohdintaan; tai tapahtuivat toisten vuoroissa. Voin vakuuttaa, että olen nähnyt moninkertaisesti enemmän avoimia ja suljettuja paikkoja kuin mikään Kontiolahden kunnan toimitila – Karpalokaaren hallista puhumattakaan – on tällä hetkellä.

Olen myös nähnyt ihmisten vähättelevän, kyseenalaistavan ja suorastaan pitävän pellenä kaikkia yrityksiä suorittaa valvontaa. Ihminen on itsekeskeinen olento; ei voi olla varma, että haluaako se pohjimmiltaan hupia, ajankulua, pomottaa, tuntea vääristynyttä omistajuutta tai yritetäänkö peräti tienata vastuutahon kustannuksella.

"Jokainen hiippari selittelee jonkinverran. Heistä valittavista ihmisistä ei aina ole varma, että mitä tämä oikeasti haluaa."

Osa näistä on rakenteellisia ja teknisiä juttuja, joissa vanhentuneita sekä sopimattomia tiloja koetetaan päivittää eikä kokonaisvastuuta ole oikein kenelläkään. Mutta sitten toisaalta; huono asenne ja haluttomuus ottaa vastaan opetusta voi myös tehdä huippuluokan oivallukset tyhjiksi. Sidosryhmä ei sitoudu turvallisuustyöhön.

Oma kannanottoni ajankohtaiseen keskusteluun oli muistuttaa, että pankin, hallin henkilökunnan ja poliisin lisäksi asiasta pitää ilmoittaa myös vapaa-aikatoimeen kunnantalolla, jotta tarve tulee kartoitetuksi ja kehittämiskohteet huomioiduiksi. Kuinka avoin paikka halli on milloinkin, sekä kenen tulee saada kulkea minnekin?

Jotenkin en pääse eroon ajatuksesta, että se on toteutettu yli-isoksi koulun kunto- ja jumppasaliksi, mikä ei muunnu läheskään ihanteellisesti kaikkiin tarpeisiin. Myös henkilökuntaa on minimimäärä ja heidän työtehtävänsä ovat pitkälti arvoitus. Vai varuskuntaako suunnittelussa on leikitty, mutta kuitenkin ilman kehäaitaa ja porttia?

"Mitä Karpalokaaren liikuntahallin suunnittelussa on ajateltu? Koulun kunto- ja liikuntasalia vai varuskuntaako?"

Yhden turvallisuusmaailman viidenneksivanhimman vitsinkin muistan siellä kerran nähneeni. Varauloskäynnin eteen oli pysäköity henkilöauto ja portaan lumessa oli jäljet, mutta mitään hässäkkää ei silti ollut käynnissä vaan normaalin ohjelman mukaiset käyttäjät harrastivat. Niinpä. Siitä se poikkeama alkaa.

Alankohan saada tarpeekseni turvallisuudesta? Bloggatessani en pääse irti sisäisestä tympäytyneisyyden tunteestani; sellainen minussa nousee, jos ajattelen joutumista nillittäjien, työpaikkojaan pelkäävien, haluttomien pomojen sekä keikkaa tekevien vanhojen nistien tai nuorten kakaroiden keskelle. En minä halua heistä mitään tietää.

Jokaisella on fantasiansa. Että kaikki ovet voivat aina olla auki, lukittavat pukukaapit ovat turhia ja yksi vahtimestari – kenen ei edes tarvitse olla aina paikalla – riittää joka hommaan. Ikinä ei mitään kielletä, ketään ajeta ulos eikä ainakaan tartuta kiinni koska naamasta tuntemisen sosiaalinen häpeä ennaltaehkäisee kaikki rikokset.

"En halua tietää nillittäjistä, työpaikkansa pelkääjistä, haluttomista pomoista tai keikantekijöistä. Tympäytyneisyyttäkö?"

Kameroita voi olla, mutta ei niitä tarvitse katsella, jottei mieleen hiivi käsitys valvottuna olemisesta. Hälyttimetkin ovat hyviä; kunhan ne ovat päällä vain kun joko kukaan ei ole paikalla tai toimintaperiaatteenaan on ajatuksenluenta. Mutta kun maailma ei koskaan ollut fantasian mukainen ja se muuttuukin vielä koko ajan.

Kirkonkylä ei ollut koskaan täysin niinkuin syrjäkylä, jossa ihmiset oikeasti tunnettiin ja minkä hyvänsä – niin todellisen kuin kuvitellunkin – epäsuotavan käyttäytymisen vuoksi saadun maineen paino oli ankara. Täällä on aina voinut tehdä vapaammin pahojaan, koska löytyy niin ihmisvilinää kuin vailla silmälläpitoa olevia nurkkiakin.

Valitettavasti varkaudet yleisölle auki olevissa tiloissa ovat yksi osa maailman muutosta eikä paha tule tänne jossain kulkuneuvossa missä se myös tekonsa tehtyä poistuu. Kontiolahden Kirkonkylä on lähiö kaikkine sellaiseen kuuluvine piirteineen. Herätkää jo ja laittakaa myös se turvallisuusajattelunnekin kuntoon.

Päivitys 16.3.22 kello 15.58: No niin, mitä minä jo kaksi vuotta sitten(1 ja 2) bloggasin? Enempää en jaksane panna energiaani tähän asiaan.

Päivitys 17.3.22 kello 15.51: Ja tästähän se ajatus voisi hyvin lähteä?