Tiedätkö kuka nurkissasi nuohoutuu?

Suuren maailman limukaappi; ovet ovat lukossa ja
ne avataan ostajalle kassalta kaukosäätimellä.

Pohjois-Karjala on korpea; ihmiset harvassa ja tapahtumat vähissä. Siellä ei juuri ole maamerkkejä, joiden mukaan suunnistaa. Tapana ei liioin ole ollut aidata tai sulkea; siispä rakennusten nurkissa pyöritään niin jatkuvasti kuin paljonkin. Yksi ikävissään tekemisenpuutteessa, toinen oikeasti eksyi ja kolmannella on pahat mielessään.

Maakunnassa tulisi siis kyetä kysymään, että tiedätkö kuka nurkissasi nuohoutuu. Ei haluttane tietääkään; pelätään mitä siitä seuraa, vältellään töitä, surraan paikan mainetta ja mitä niitä muita tavallisia tekosyitä lieneekään. Jos ei kertakaikkiaan jouduta valintatilanteeseen, jossa on pakko reagoida jollain tavalla.

Seurauksia voi tosiaan tulla; se riippuu täysin siitä minkälaisen päihderiippuvaisen, luonnevikaisen, rikollisen ja puoli- tai täyshullun kohtaa. Vaaditaan omanlaista taitoa ohjata hänet matkaansa tulematta osalliseksi keskeyttämäänsä tapahtumaan. Joskus vika on komentajassakin; hän itse haluaa tapella, mitä sitäkään kieltämään.

Hullu paljon töitä tekee ja niin edelleen; sananlasku on osuva opastus, kerran nähty tietää usein vain yhtä uutta työtä lisää loputtomuuden meressä. Maksajaa ei välttämättä kiinnosta; hän haluaa että asiat vain hoituvat jotenkin joustavasti ja järkevästi. Maine? No, kuulisittepa joskus kuinka täkäläiset juoruavat.

No, seuraavaksi paikalle sovitaan luvattoman materiaalin kauppoja, ryöstetään niihin osallistuvia ja älkää hyvät ihmiset nyt luulko lieveilmiöiden siihen loppuvan. Kohta ne haluavat rahanvaihtoja, muovipusseja, odottaa sisällä suojassa säältä sekä vaikka sun mitä. Sellainen on valvomattomuuden ikiaikainen seuraus; hallinta menee.

Hulluimmillaan hallinnanmenetys johtaa siihen, että ne jotka paikalle kuuluvat tai keitä varten se on järjestetty alkavat karttaa koko osoitetta. Juuri tästä syystä on olemassa sellainenkin yksityinen turvallisuuspalvelu, jossa annetaan kurinpalautus jatkuvalla paikallaololla ja puuttumalla matalalla kynnyksellä kaikkiin häiriöihin.

Kuka sen sitten tekisi? Talonmiehiä ei enää juuri missään ole ja liikuntapalveluiden vahtimestaritkin ovat ylen harvassa; molempien pätevyys ja sopivuus järjestyksenpitoon on arvoitus. Hälytyslaitteita on jo jonkinverran; niin on kameroitakin, mutta reagointi saattaa peräti tulla vasta seuraavana työpäivänä. Jos sittenkään.

Kuinka pitkälle tämä kaikki sitten voi oikein mennä? Vaikka kuinka! Palveluiden parantamisesta ei voi keskustella; rahat vähissä, ei kuulu asiaan ja yritätkö syyllistää häh. Eihän nyt voi estää ihmistä tulemasta julkiselle paikalle. Höpöhöpö. Uliuli. Poliisin pitäisi valvoa, mutta kun sitä ei koskaan näy missään.

Ja sitten huumeveikot tekevät kauppaa sekä ryöstelevät toisiaan yhden Kontiolahden merkittävimmän ilta-aikaisen liikuntatilan nurkissa. Monessako paikassa on ”selittämättömiä yöaikaisia tihutöitä” tai kulkee asiakkaita keille ei ole turvallisuussyistä selkäänsä kääntäminen? No, aina pahanteko jostain alkaa, mutta sen lopun kun tietäisi.

Tyhmyydestä ja varomattomuudesta ne tulipalotkin useimmiten syttyvät; etenkin silloin, jos käsitys illan viettämisestä on istua tyhjässä liikuntatilan pukukopissa tai polttaa paperia wc-rakennuksen pisuaarissa. Seuraukset vastaavat aina asialla olevan rikollisuutta, sairautta, häirintyneisyyttä tai riippuvuuksia. Valitettavasti.

Luuletteko tosiaan, että nurkissa nuohoutuminen on enää tänään viattoman romanttista ujojen, osaamattomien ja köyhien nuorten seurusteluleikkiä? Luulo ei ollut koskaan tiedon väärti; nyt tuollainen ajatus on pahemman kerran vanhentunut ja lapsellinen. Sellaiseen ei luulisi olevan enää varaa edes Pohjois-Karjalassa.