Yleinen harkintakyky

(Kuva: Jari Kähkönen) Selviytyminen vaativissa olosuhteissa edellyttää yleistä harkintakykyä.

Seppo Tiitinen kirjoittaa muistelmissaan, että tultuaan valituksi Suojelupoliisin päälliköksi; hän tapasi edeltäjänsä Arvo Pentin, joka sanoi otsikokseni ottamaa turvallisuuspoliisin päällikön tärkeimmäksi ominaisuudeksi. Poliittista puhetta, näyn kommentoineen spontaanisti muistivihkoni mukaan.

Niin, onhan ihan houkuttava ajatus, että yhdellä on ja toisella ei ole; tämä taas johtaa yhden poliisineuvokseksi sekä päälliköksi, ja toisen pamppupoliisiksi, mitä ei varmastikaan tarkoitettu kehuksi. Jokainen harjoittaa jonkinverran todellisuudenhallintaa esimerkiksi neutraloiden, selitellen tai salaliittoteoretisoiden.

Missä vaiheessa harkintakyvyn harjoittaminen johtaa pois tiedon ja oikeuden polulta? Sikäli, kun mistään mitään oikeastaan tiedetään, eikä lakiakin pohjimmiltaan katsota pelkäksi epätäydelliseksi koneistoksi, joka ei takaa yhtään mitään. Minä ainakin haluan tietää, että miksi joustetaan tai luovutaan toimenpiteestä.

"Kaikki harjoittavat jonkinverran todellisuudenhallintaa, mutta milloin joudutaan pois totuudesta ja oikeudesta?"

Kyllä minä ehdin tavata jo rippikouluikään mennessä ihmisiä, jotka väittivät tutkivansa itse mitä minkäkin takana oli tai selittivät tiedonpuutetta uhalla ”kohdalle pysähtyvästä mustasta autosta ja pum-pum”. Parissakympissä tuskaannutin jo itse kysymyksineni – kyllä, vaikka olisi tullut sepittää loput omasta päästään, jotta saisi mielenrauhan.

Kukin voi kutsua tuolloista elämänfilosofiaani miten huvittaa; julkaisukelpoisesta päästä luonnehdintoja olivat tarkkuus, jyrkkyys tai ehdottomuus. Sittemmin siihenkin turtui, koska valitettavasti ihmisiin voi yleensäottaen luottaa vain vaihtelevasti; heidän kykynsä tietää tahtonsa, ilmaista tämä sekä etenkin vastata siitä on mitä on.

Mitä kiittämistä on siis siinä, jos joutuu toistuvasti konfliktiin; resurssit eivät näet riitä, tekniikka on vanhentunutta, ulottumattomissa tai joku söi operatiivisesti tarpeelliset tiedot? En minä aio antaa toisten sitoa itseäni tietämättä ja sopimatta velvoitteisiin, joilla ei ole yleistä merkitystä sekä mitkä tuottavat hyötyäkin vain vähän.

"Tarkkuuteen, jyrkkyyteen ja ehdottomuuteenkin turtui, koska ihmisiin voi luottaa vain vaihtelevasti."

Että tämä on siis olevinaan valvomo, vaikka yläkerran raksalla vedellään timanttilaikalla ja pystymme pölyn takia tuskin edes hengittämään? Niinikään; mitä tuo täällä teki, jos autonrenkaat vaihdetaan turvallisiin vasta poliisilla ja kilpien poisottamisella uhkailemalla, koska kuvatuksella ei kuulemma ole valtaa eikä siksi kiinnosta?

Ja katso nyt näitä tunnuksia; oletko värisokea, kyvytön asemaasi vai onko tämä peräti sinusta jotenkin hauskaa? Sininen pohjaväri, sininen teksti; sininen reunus sekä pohja ja musta teksti, no, ehkä olimme joitain kiistettävien operaatioiden kaukopartiomiehiä – hahahaaa. Jotkut tosiaan tarvitsevat selkeitä käskyjä sekä kieltoja tai mikään ei toimi.

Enkä bloggaa sillä, ettenkö olisi tarvittaessa tehnyt tyylikkään ohituksen, sekä perääntynytkin niin oikeaksi harkitessani. Yksilönvapauden ja ihmisyyden vaatimukset olivat mahdottomia käsittää useille kanssasyöjälle; heistä olisi kai voinut olla vain ykkönen tai nolla – joko hyötyjä tai hyödynnetty. Omapa oli häpeänsä.

"Vaatimani yksilönvapaus ja ihmisyys olivat mahdottomia käsittää useille, mutta se oli heidän häpeänsä."

Olenko nyt hieman liian pyhä? Kyllähän minullakin oli kerran pokkaa väittää olevani kantahämäläisellä kyläkaupalla, vaikka oikeasti seisoin keskellä Espan puistoa. Sieltä menin ensin Sörnäisten mökille ja sitten Kannelmäen mökille, jolla ”ei ollut kännykkäverkkoa”. Olihan vapaan viikonlopun perjantai-iltapäivä.

Kaiken yliveto tosin oli se kerta, kun minulla oli toisessa firmassa enää hyvin vähän jäljellä. Kenkää tulisi alkusyksystä parin viikon päästä, ja kyllä ne sen jo tiesivät; silti olisi muka pitänyt uhrata vapaa kesäviikonloppu. En viitsinyt edes vastata puhelimeen, sekä jätin soittamatta takaisin vastaamattomiin ilmaantuneeseen vieraaseen numeroon.

Maanantaina menin listavuoroon, ja mitä näinkään; perjantaille päivätyn meiliprintin missä vuoroa kauppaava toimihenkilökullanmuru tuskaili toiselle ”enää Kähkönen on tähteellä”. Hahahahaa. No, siinäpä nähtiin, että minkäarvoinen lojaliteettini olisi ollut vaatijalleen. Onneksi ei ollut pakko, kun oli edes kuukausipalkka kohdallaan.

"Olenko nyt hieman liian pyhä? Olen niin valehdellut kuin väistellytkin, kun paljastui ettei lojaliteettini ollut minkään arvoinen."

Ymmärrän. Sinä haluat päteä. Näyttää valtaasi. Osoittaa niille, joiden arvostusta tavoittelet, että kun sinä sanot niin sitten tapahtuu tai käynnistyy näin-ja-näin mahtava koneisto. No, kai menestyksellistä operointia tälläisessä kehikossa voisi sanoa vaikka sitten yleiseksi harkintakyvyksikin. Jos välttämättä haluaa.

Muuten; unelmasi saattoi rikkoutua jo kauan sitten, ja nyt se on jo perusteellisesti päreinä. Mikään ei ole niin naurettavaa kuin haluttomuus tai kyvyttömyys myöntää tosiasioita – lähelle tulevat, mutta silti kuitenkin vähän matkan päähän jäävät – puhumattomuus, suhteellisuudentajuttomuus ja teeskentely.

Siispä; jos välillämme sattuisi joskus olemaan jotain työ- tai yhtään mitään juttua – tajua, että minulla on menneisyyteni – en siis välttämättä ota sinua tai keuhkoamistasi alkuunkaan tosissani. Nauttimasi arvostus määrää myös osin paljonko sekä mitä voit kuvitella itseltäsi siedettävän – jokaisella menee raja jossain. Höpsöliini.