Onko tyylin löytäminen kirjailijuuden loppu?

(Kuva: Jari Kähkönen) Ensipainoksen pitkämatkalaisille paketteina lähetettävät kappa-
leet lavastetussa työmatka- tai ampumaratakassissa, jollaista en itse koskaan oikeasti
käyttänyt.

Otsikon ajatuksen tarjosi Diane Johnson The life of Dashiell Hammett’ssa. Se sijoittuu aikaan, jolloin mies itse oli kai jo tunnettu ellei suorastaan kuuluisa. Kirjailijana Hammett vaikeni suhteellisen varhain, mutta pysytteli silti kiinni elämänsyrjässä ja vallanpitäjien riesana vielä vuosikymmeniä. 

Mikähän mahtaa olla minun tyylini? Olen novellisti-esseisti; lyhytproosassa tykkään tehdä proseduraalia eli kertoa yksityisen turvallisuusalan arjesta tarkasti ja yhteiskunnallisena pohtijana taas väittelen sekä haastan estottomasti riitaa. Johan on yhdistelmä? Ollaan vaikeasti sijoitettavaa vähemmistönvähemmistöä. 

Pyrin kirjoittamaan tähän asti ainoan kaunokirjallisen teokseni, Vartijatarinan, hyvin maanläheisesti ja rehellisesti; se on täysi mustaa huumoria, sekä hahmotkin juuri sillätavoin kenossa ynnä kallellaan kuin elävässä elämässä konsanaan. Miksi ihmeessä niiden pitäisi olla positiivisia tai kirjankaan nostattaa ihailua ja hyvää henkeä?

"Hammett-elämänkerturi esitti ajatuksen, että tyylin löytäminen merkitsee kirjailijuuden loppua. Jaa-a. Miten lienee?"

Yhteiskunnallisen tuotantoni eli Työttömyysteollisen kompleksin ja Reservinsivarin loppusodan näen tarpeesta syntyneinä välitöinä. Jotain piti tehdä, kun Sipilän hallitus yritti sosiaaliturvan romutusta laksatiivimallillaan ja armeija näytti rumat sortajankasvonsa. Lopputulos oli ainakin itseni näköinen; tyylistä en osaa sanoa.

Näyn Cahierin mukaan jatkaneen samasta teemasta kysyen, että paljonko Hammett hyötyi Pinkerton-menneisyydestään. Hän pohti sen luoneen vaikutelman aitoudesta, mikä ainakin edisti menestystä. Siitä tuli valttia, kun oli saatu kylliksi paremmissa piireissä murhien selvittämistä harrastaneista amatöörietsivistä.

Niin, ovathan minunkin vaivoinani olleet muka-kysyvät olettajat, jotka luulottelivat Vartijatarinaa omaelämänkerraksi. Jokainen torjuu, vähättelee, suhteuttaa, marginalisoi, vääntää henkilökohtaiseksi tai sortuu muuhun todellisuudenhallintamekanismiin – asiat otetaan asioina vasta sitten kun ei enää muuta voi.

"Fiktio oli proseduraalia. Yhteiskunnallinen tuotantoni taas muodostuu ajankohtaisesta tarpeesta syntyneistä välitöistä."

Todellisuus voi nimittäin olla myös aivan helkkarin tylsä, sotkuinen ja vaivalloinen. Saatat tehdä tärkeää turvallisuustyötä, mutta silti edessäsi seisoo ressukka, joka ei kertakaikkiaan pysty monellakaan sanomisella omaksumaan tietoa, että sisäinen posti jätetään vain nimettyihin jättöpaikkoihin eikä tämä ole sellainen.

Jätetty voi näet jäädä makaamaan niille sijoilleen kunnes lähetillä on jotain tuomista sinne ties kuinka pitkän ajan päästä. No nyt se ihminen meni jo ihan shokkiin eikä pysty liikkumaan; on siis oltava ottavinaan lähetys vastaan ja tuojasta eroon päästyään vietävä se – ei perille vastaanottajalle – vaan oikealle jättöpaikalle.

Hahahhaa. Aito iltavuorotarina! Tosin vähänpä mahtaisi joku kirjallisuuskriitikkona avustava yliopiston äidinkielenopiskelijatar sitäkään arvostaa. Jos maku on tuo, kuulitta Lapin-keikalle lähtevä yksityisetsivä ja pakenevaa revolveri heikommassa kädessä ampuen pysäyttävä tollovartija lienevät jo ihan menevää sisältöä – hänelle.

"Todellisuus voi nimittäin olla myös aivan helkkarin tylsä, sotkuinen ja vaivalloinen eikä sen kuulemista arvosteta."

Olen yhä sitä mieltä, että lukuisat kirjailijaksi mainitut voisivat kehittää itselleen ihmiskäsityksen tai opetella kirjoittamaan sitä agenttiproosaa mihin eivät kykene/uskalla. Ja se poliisiromaani! Mokoma syntyi Suomessa samoihin aikoihin kuin minäkin, mutta yhähän tuo näyttää menevän vahvasti. Miksi?

Ei huomattu, että Matti Yrjänä Joensuu oli aito; jälkipolvilla saattoi ehkä olla poliisi päähenkilönä, mutta siinä kaikki. Proseduraalille ne ovat kuin niin kutsuttu proseduraalinen draama; kaikki poliisijutut ovat sisäministeriön hyväksymää putkapatjaa(engl.) myöten oikein, mutta sisältö on silti ihan silkkaa saippuaoopperaa.

Kuinka siis motivoitua keskustelemaan proseduraalista? Provona syyllistyin tahallani ceellä anglismiin Ukkosessa, mutten saanut edes kieliniiloa tai -nipoakaan kimppuuni. Olin tehoton kuin insinöörikirjailija Heikki Turusen Timotein tuoksua tylsäksi ja vanhan toistoksi haukkuessaan – zéro points. Verrokki sai vain yhden vihaisen hymiön Faceen!

"Lukuisat kirjailijoiksi mainitut voisivat kehittää ihmiskäsityksen tai vain opetella kirjoittamaan oikeaa agenttiproosaa."

Joko sitä päätyisi dialogiin yksinään – moista kynämies saa tehdä jo kyllin muutenkin, kiitos vaan – tai sitten keskustelemaan anonyymien kanssa, joiden motivaatiosta ja yksilöpsykopatologioista ei ole mitään takuuta. Ovatkohan tuonsortin friikit edes muusta kiinnostuneet kuin sinun juoksuttamisestasi ja luopumaan saamisestasi?

On kuten Johnson kirjoittaa Hammettinkin ajatelleen; kun olet kuuluisa, sinua yritetään heti nolata tai vähätellä. Minusta puhuttaessa kuuluisuus näyttää kuitenkin olevan suhteellinen käsite; kateimpia taitavat olla itsessään epäkiinnostavat taunotasalakit tai piileksijät vailla toimivaa yhteyttä ulkoiseen maailmaan ja ihmissuhteita.

Siinäpä on lähtökohtia konsanaan. Jotkut eivät ole kulttuuri-ihmisiä alkuunkaan ja ilmeiset sellaiset taas tietävät ennemmin mikä on epiduraali kuin proseduraali. Heh, no, ottihan vastaavasti moni alan mieskin itseensä v-sanasta; laillinen voimankäyttö, joka on heidän arjessaan harvinainen poikkeus, ei kuulemma ole väkivaltaa.

"Kirjallisuuskeskustelu on vaikeaa. Joko puhuu itsekseen, tai anonyymien kanssa, jotka tuskin ovat kulttuuri-ihmisiä."

Niin, voisihan sitä tehdä Vartijatarinasta toisen painoksen. Ykkösen editoinnin puutteet harmittavat yleensäottaenkin ja voisin myös olla kunnianhimoisempi esipuheessa – käydä sitä proseduraalikeskustelua – tällä kertaa en jättäisi kaikkea vastuuvapauslausekkeeseen ja oman väkivaltamääritelmäni lyhyeen versioon.

Jatko-osankin voisi tehdä. Siihen en edes tarvitse synopsista – sana-pari kuvaamaan asiaa tai ilmiötä novellin aiheena – riittävät. Suurempi huoli olisi kirjoitusajan toimeentulosta; sitä varten vaadittaisiin kustannussopimus palkkioennakolla, mutta moista en usko saavani. Olen syystäkin omakustantaja.

Novellimuotoinen proseduraalinen kerronta, jossa vartijoilla on nimet, repliikkejä, kokonaisia ajatuksia ja heidän tekemisensä esitetään hyväksyttävään päämäärään tähtäävänä ammattimaisena toimintana on yksinkertaisesti liikaa monelle. Vai olenko jo kirjoittanut yksityisen turva-alan ulos itsestäni eikä lisää tule enää koskaan? Jaa-a.