Turvasanomista, vielä kerran

(Lähde: kuvakaappaus Traficomin nettisivuilta) Jos kerran olet niin fiksu kuin väität, tee se sitten minua paremmin.

Arvaapa kiinnostaako? Varmasti yhtä paljon kuin kuunnella haukkuja tuolloin noin kolme lehteä sitten olleen ja menneen TS:n pääkirjoituksista muuan marraskuuna toriajan aamunpuolesta Helsingin kauppatorilla. Kyllä minä niin perusteellisesti ehdin tuohonkin projektiin tympääntyä, kiitos vaan.

Turvaniilot olivat tavattoman rasittava asiakassegmentti. Ne olisivat – ainakin omasta mielestään – aina tienneet kaiken paremmin kuin minä. Se koski yhtäläisesti niin sitä edellistä haastattelusta kieltäytyvää kuin perjantain-lauantain välisenä yönä pikkutunneilla ilmeisen kännissä palautelomakkeen täyden solvauksia lähettänyttäkin.

Jos olisin ollut viisas; olisin tajunnut jo vuoden jälkeen ensimmäisen maksumuurin ajatuksen esiinottanutta tekstiä seuranneesta ”keskustelusta”, että mihin tämä menee sekä heittänyt homman sikseen. Sitä nimittäin oli peräti yhden anonyymin palautelomakkeen verran, missä asian varjolla lähinnä haukuttiin minua itseäni.

"Turvaniilot olivat tavattoman raskas asiakassegmentti, joka aina tiesi kaiken paremmin, muttei saanut sitä sanotuksi."

Sellaista oli pyörittää lehteä, jota halusi toimittaa peräti vain minä itse; mihin olisi kolmeen vuoteen ehkä löytynyt yksi bannerimainostaja, mitä kukaan ei siteeraa eikä yksikään halua maksaa sen lukemisesta. Mutta silti Securitaksen kenen tahansa pomonkuvatuksen olisi muka pitänyt saada lukea jutut etukäteen sekä mulkata niitä.

Ehdottomasti rasittavinta kaikesta oli jatkuva tarkoituksellinen asioiden keskenään sotkeminen, johon syyllistyivät oikeastaan kaikki ympärilläni. Oli se kerta, kun kopin puhelin soi ja pulpettiväijynä toimineelle pääluotolle sanottiin minulle välitettävä viesti, että päämies muka vaati tietyn tekstin poistamista. No, en poistanut.

Sitten joku neropatti oli tulostanut vaatimusta kritisoineen pääkirjoituksen, alleviivaillut sitä ja jättänyt pulpetille kaluston alle jemmaan minun vuoroni aluksi. Pianpa ensimmäinen kesäloman jälkeinen vuoro alkoikin kusihälytyksellä, jonka tehneistä vippi-idiooteista toinen toivotti kirjoittamisintoa vaikka TS oli vielä tuolloin tauolla.

"Ehdottomasti rasittavinta oli jatkuva tarkoituksellinen asioiden keskenään sotkeminen, johon syyllistyivät kaikki."

Niin; nyt oltiin markkinajohtajan isossa organisaatiossa, joka lähinnä kyllä tarkoitti sitä ettei vasen käsi tiennyt mitä oikea teki. Yhtenä iltana sain hätkähtää aivan kunnolla, kun yht'äkkiä joku ventovieras teki radiossa jalkautumisilmoituksen meidän tontillemme. Siellä oli siis sivutoimeksianto, jonka olemassaolon kuulimme vasta nyt.

Se oli tyypillinen tilapäinen kohde; tulivat jopa kerran mankumaan pulpettiväijyllemme, kun kadonneet langattomat silmukat romahduttivat hälytysjärjestelmän – turhaan. Kaikki tämä oli sitäpaitsi ihan joutavaa. Olisivat ilmoittaneet asiasta, tilanneet kulkulätkän lähimpään porttiin ja säilyttäneet itse tilojen avaimen; ei olisi kiinnostanut pätkääkään.

No, minullepa lankesi vuoksensa pientä enemmän riesaa, kun joku sankaluurisankari alkoi ensin osoittaa mieltään livenä vuorossa piirivartija-itselleni ja sitten myös jälkeenpäin netissä – kun olin päätoimittaja. Voi raukkaparan kuvitelmaa ison firman erinomaisuudesta sekä omasta johtaja-asemastaan. Kasva aikuiseksi. 

"Sankaluurisankari osoitti minulle mieltään päätoimittajana asioista, joita olin tehnyt piirivartijana."

Ei siis ihme, että olin viimeiseltä kesätauolta palatessani aika tympääntynyt jokseenkin kaikkeen. Luulivatko ne siis minua joksikin harrastukseksi kotisivuja tai blogia pitäväksi vartijaksi vai? Ihan sama; ilmeistä oli, jottei tehty työ ollut kenellekään minkään arvoinen ja vielä olisi pitänyt saada vittuillakin päälle.

TJ-kalenteria minulla ei ollut, mutta kyllä siinä silti jo päiviä laskettiin, että milloin aiempi vuoden linnarauha päättyy uuden työehtosopimuksen solmimiseen sekä pääsen päätökseni mukaisesti ikeestäni. Ei kiinnosta, jos joku netinmönkiäinen luulee ISS:n juristin uhkauskirjeen vaientaneen minut; siitä hän saa itse vastata. Sikäli, jos kykenee.

Lopetusuutista seurasi palautelomakkeissa ryöppyävä – odotettavissa ollut – saasta. Mahtoikohan viimeisen pääkirjoitukseni kieltä irvinyt muuten olla pelkkä vartijaksi joutunut medianominsurkimus vai aito vaan pahasti päävikainen yksilö kuin vahti mustasukkaisesti sitä "oikeaa toimittajuutta" luokkarajan toiselta puolelta?

"Viimeiseltä kesätauolta palatessa oli selvä, että työni ei ole minkään arvoinen kenellekään ja päälle olisi vielä vittuiltukin."

Sitten seurasi hiljaisuus, jota ei ole suuremmin rikottu sen paremmin tuoreeltaan kuin viimeaikoinakaan. Sopii minulle. Aika aikaa kutakin; antaa menneen mennä. Olisipa ollutkin karmea kohtalo jäädä noihin juttuihin kiinni lopuksi ikäänsä. Kaikki tosin eivät jaa omaa sopuisuuttani.

Pikkuisen huvittaa, kun näen jonkun klikkailevan tämän blogin turvasanomat-tägiä, mutta vain seulovan löytönsä läpi tilastollisesti nollalla sekunnilla per itemi. Tai kuinka jotkut googlettavat Kari Holmströmiä ja kyttäävät portfolioni juttukansiota. Vai onko ammatillisesta maineestani ehkä yhä käynnissä joku suurempikin kiista? Hahhahaa.

No, jos ei muutakaan elämää ole; antaa sääliön kytätä. Jottei vielä suutu pahasti, jos hänelle sanotaan, etteivät nuo – muuten itseasiassa toisten eikä hänen – entistä elämää markkeeraavat rauniot enää edes savua. En minä ole mikään Kansallisarkisto enkä yliopistollinen kirjastokaan. Jotain sinä etsit; mutta, kun kuule, se ei ole täällä.

"En minä ole mikään kansallisarkisto enkä yliopistollinen kirjastokaan. Jotain sinä etsit, mutta se ei ole täällä."

Kaikki sivuutetaan ja unohdetaan lopulta. Vain aniharvat tai toimintansa muistetaan enää sadan vuoden päästä – tohdin olettaa, että minä ja TS eivät kuulu niihin. Eikä se haittaa pätkääkään, kosken pode niin pahaa – sen paremmin oma- kuin ryhmäkohtaistakaan – itserakkautta, jotta olisi tarvetta moiseen.

Enkä kaipaa mennyttäkään. Tiedän, että jos olisin nuoruudenammattiin jäänyt; olisin joko päätynyt kahtiajaossa viivan väärälle puolelle pelkkänä numerona tai kanssani olisi haastettu riita koskei naamani miellytä. Sitten nollautuisi lisät, vapaat, lomat, taidot ja kokemus. Kaikki. Olisinkin yht'äkkkiä liian vanha enkä kelpaisi minnekään.

En siis saata tietää, että mitä turvasanomatuteliaisuuteen kietoutuu. Jos et itse puhu puolestasi, voit pitää viisautesi tykönäsi, vaikka sitten lopun ikääsi. Mokomankin salaopin tai...pitäisikö sanoa...häiriintyneisyyden käsittely ei kuulu minun tehtäviini. Onneksi. Saat vain mistä maksat; jos et maksa, et saa mitään. Usko nyt jo lopultakin.