Ei kiinnosta enkä toisin teeskentelekään

(Kuva: Jari Kähkönen) No, sulutushan se on toki tuokin. Ei ollut tekstissä
mainitussa paikassa ja on jo vuosia sitten raivattu pois sieltä missä oli.

Saavuin torille K-kaupan kautta. Olin palauttanut annetun kassillisen tyhjiä pulloja ja käyttänyt pantin pullolliseen Olvin Cola 2.0:aa, joka oli selässä crossbodyn rahtiruumassa. Istuessani penkille havaitsin heti auki olevan liikekeskuksen alaoven, joka olisi pitänyt sulkea jo vähintään puoli tuntia sitten.

Pidin taukoni, vilkaisin ilmoitustaulut ja saavuin kyseiselle tuulihaassa olevalle ovelle. Helppoa: käännetään vääntimestä yhdellä kädellä, samalla nostetaan toisella lukitusnastaa sekä sillä suojaavasti suljettu. En tee niin, mutta päätän vilkaista sisälle. Käytävä on pimeä. Kaksi liikkeen takaovea vaikuttavat kokeilematta ehjiltä ja lukituilta.

Portaan lasinen takaovi on myös kokeilematta kiinni sekä ehjä. Vilkaisen kaiteen yli alas yhdistetyn punttisali-ampumaradan ovelle. Onpa pimeää ja sokkeloista. Ei näe mitään. Nousen pari askelmaa ylöspäin. Kurkotan; näen selällään auki olevan nuorisotilan oven, päälläolevat valot sekä kuulen hiljaa soivan musiikin.

"Näin auki olevan liikekeskuksen alaoven jo sille penkille, jolla istuen pidin taukoa kävelylenkilläni."

Ja paskat. Jos tällä olisi mitään väliä, sen tekemisestä maksettaisiin rahalla. Käännyn ympäri sekä lähden pois; torin alapuolisella parkkipaikalla naureksin jo ääneen. Pohdin, että turha esittää välittävänsä, kun ei kerran oikeasti kiinnosta pätkääkään. Siksi toisekseen; en minä ole muuttanut tänne miksikään vahtimestariksi.

Olen takavuosina sulkenut ulko-ovia, ilmoittanut näkyviin jääneistä avainlaatikoiden koodeista, talteenottanut löytötavaraa sekä tehnyt vaikka mitä muuta. Kerran kiinteistönomistaja tarjosi vuokralaiskahvilassassaan kahvia&pullaa ja yhden löytöpalkkion olen saanut – muuten on lähinnä kiitelty meilissä sekä somessa haukuttu.

Tänään todellinen motiivini lähteä pois oli, etten yksinkertaisesti kykene kuvittelemaan ainoatakaan syytä mennä sisään yhteenkään nuorisotilaan Kontiolahdessa. Ylenkatson ja halveksun ”asiakkaitaan” vatsahapoistani asti – henkilökuntaa pidän heitä mielistelevinä sokean hyväuskoisina turhakkeina.

"Ja paskat. Jos tällä olisi mitään väliä, sen tekemisestä maksettaisiin. Käännyn, lähden sekä kohta jo naurankin ääneen. "

Tämä? Tuskinpa se oli mitään vakavaa. Joko työnlopetustyöt venyivät, asiakkaat vitkuttelivat, tekivät tänä vuonna kaksi viikkoa kestävien Kontiolahti-päivien valmistelutöitä, kumpikin ohjaaja luuli tykönään sen toisen sulkevan, kunta maksaa ylityöstä liian hövelisti tai sitten joku ei tahdo mennä/jollain ei ole kiire kotiin.

Joo. Tosiaan; toistakymmentä vuotta suljin enemmän ovia kuin välitän muistaa, motivoin lukitsemaan jälkeensä ja minulla oli myös velvollisuus katsoa pimeän nurkan takaiset käytävänpätkät. Kaikkinensa; helppo nakki – perustehtävä, joita oli jo pienen fontin aanelonen täynnä sekä VHF-radiopuhelimesta ryöppysi jatkuvalla syötöllä lisää samaa. 

En siis laita tästä palautelomaketta minnekään. Ellei näy tulta, savua tai vettä eikä kuulu avunhuutoja; en yksinkertaisesti välitä. Silloinkin asiat saa selvittää joku muu. Vaikkapa se kunnan liikuntapalveluihin palkattu vastuullisuusasiantuntija, joka on vast'ikään tutkinut sisäliikuntapaikkojen turvallisuuden ja luonut niihin järjestyssäännöt.

"En laita palautelomaketta minnekään. Ellei näy tulta, savua tai vettä eikä kuulu avunhuutoja; en yksinkertaisesti välitä."

Tekstin edellinen osa oli jo luonnoksena palvelimella, kun torin penkillä istuessani – jokseenkin samoihin aikoihin – kaksi nuorisotiloista poistuvaa tyttöoletettua pysähtyi näkökenttääni. Soittivat musiikkia, tanssivat ja sanoivat "no, johan on helvetti", kun en tästä huolimatta noteerannut heitä mitenkään. Katsoin päättäväisesti poispäin.

Minä en ole Heikki Turusen Hämärätunnin tarinoiden se mies, joka ei nauranut koskaan, kenen tähden metsätyömaalle saapuivat sitten vaikka mitkä tempuntekijät ja tarinaniskijät. En muista kuinka kyseinen lyhytproosa päättyi, sekä tohdin olettaa, jottei työhön sisältynyt karjalaisen kansanluonteen kuvausta syvempää viisauttakaan. 

Niinpä. Pitäköön hyvänään; en minä morjestele, tarinoi enkä kaveeraa. Ihmekään, että koko ajan vinkuvat kiusaamista, yksinäisyyttä ja niin monella on ADHD-diagnoosi. Niinkuin en ollut muuttanut tänne toisten nurkkien ilmaiseksi vahdiksi; en rupea ventovieraiden kakaroidenkaan kasvattajaksi. Ei kiinnosta. Enkä muuta esitäkään.